3/05/2014

Rakas


Me olemme hyviä yhdessä. Niin ei saisi sanoa ystävyydestä. Mukamas. Ettei analysoisi, ei määrittelisi. Kukahan niinkin sanoi. Joku turha. Eiystävä. Me olimme hyviä yhdessä. Emme hyviä. Hyvästi.

Kävelin pitkään, en kovin pitkälle. Keuhkoa kuristi ja jalat tuntuivat 25 senttiä liian pitkiltä. Huomattavan vaikea askeltaa ja ajatella. Ei tarvinnut ajatella, sanat tulivat. Ensin yksitellen, sitten ryhminä ja lopulta niillä ei ollut enää mitään väliä. Unohdin. Hätistin niitä aivoihin, järjestykseen. Ne tulivat kuin kaksoistorneista hypäten, hengen hädässä, peloissaan, eivätkä ollenkaan valmiina kuolemaan. Sanoivat ähäkutti ja jotakin muuta lapsellista. En muista.

Meidän pitäisi olla enemmän itsemme. Selkeästi enemmän me. Verissä päin ja herkillä kuin nahattomat. Niinkin me olisimme hyvät yhdessä. Ehkä sanatkin lopettaisivat kollektiivisen itsemurhan. Loputtoman ja järjettömän tulemisen milloin mihinkin. Naamalle ja silmille.

Kuume yritti tulla takaisin. Tapoin sen puolellatoista annoksella lääkettä. Annoin sen kuvitella omiaan. Itse menin nukkumaan. Unessa minulla oli liian iso mekko. Ja liian isot rinnat. Ne hyppäsivät ulos mekosta. Huusin kaikella voimallani hiljaa. En huutanut rinnoilleni. Huusin vanhempainillassa kaikille. Sitten jouduin tyhjään galleriaan purkamaan tuntemattoman taiteilijan näyttelyä. Ajattelin että voisin panna tuota. Sen sijaan löysin yhden unohtuneen teoksen, nostin sen lanteilleni tukevasti. Se oli valtava hevosen pää. Rikoin sen. Ymmärsin olevani vielä vähän kuumeinen ja harmaa. Pelkkää tuhkaa.

Rakastuin eilen. Tänään lisää. Sanoihin. Kuinka muutoinkaan. Osa niistä sanoista näyttäisi olevan omiani. Juodaan kahvia, puhutaan puuta heinää. Santsikuppi puoleen hintaan. Jokin virtaa ja jokin virrassa. Joki. Kunhan virta. Ulvotaan taloja. Varmasti vielä kuukin on jossain. Rakastuin tähän poikaan joka sanoi näin. Minulle tuli ihan valtava ikävä sitä, kun söin fetalla täytettyä jauhelihapihiviä ja uin sen sanoihin. Ajattelin että voisin tuntea tämän pojan. Miehenä. Melkein tulin itkuun. Se olisi jo mies.

Universumi, saatanan petturi, tekee loputonta pellehyppyä kustannuksellani. Poika kuoli ajat sitten. Maaliskuun ihme. Ensimmäinen. Tai toinen.

Ennen nukahtamista kirjoitin.

Mene poissa,
ole kauas.

Siihen kiteytyy jotakin meistä.

Ei kukaan minua estä rakastamasta ja haluamasta. Paitsi minä. Kannan Pian sanoja sydämen takana. Minä voin. Pia elää.

Itsepetoksen tiellä alan saavuttaa huippua. Rakastun kuolleeseen. Sillä ei muuta olekaan kuin aikaa vastata rakkauteeni. Ikuisesti. Näin olen päättynyt. Tähän on tultu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...