Luonnos, ei saa koskea, kopioda tai levittää, muuten tapan.

Mietin eilen yhtä juttua jota mä katselin ainakin vartin. Olin näyttelyn avajaisissa. Siellä oli tajuton tungos. Avajaiset on yleensä tylsiä ja haisevia loukkoja. Paitsi lauantaiset päiväkänniavajaiset, joissa voi olla päiväkännissä, ellei satu olemaan töissä.

Seisoin sen tungoksen liepeillä ja katsoin ihmistä. Siinä oli joukko paksua pikkukaupungin kulttuurikermaa, vähän kylmää ja vähän hikistä, osittain haisevaa ja aavistuksen verran tunkkaista. En erittele heitä/meitä tähän nimillä, vaan ajattelen meitä ja heitä ennemminkin tummahkona massana, jonka velvollisuus on olla paikalla ja asemissa, ojentamassa tassua toiselle samanlaiselle.

Sosiaalisuuteni on ollut muutaman päivän sellaista laudat ikkunaan -tyyppistä, joten saatoin olla vähän kitkerällä päällä, jouduttuani poikkeuksellisesti peseytymään, pukeutumaan ja kulkemaan tukka kosteana läpi kylmäviimaisen kaupungin.

Mä tunkeuduin sinne, lähentyen niitä teoksia kynä sojossa, toivoen että sen voimalla saisin niitä lihamassoja tökittyä sivummalle ja pääsisin varsinaiseen yhteyteen taiteen kanssa. Pääsinkin. Pionit tuoksuivat mehiläisvahalle.

Seisoin siellä suppilomaisen gallerian takaseinällä ja katsoin taas ihmistä. Sitä oli kymmenittäin. Yksikään ei ollut kääntänyt katsettaan kohti teosta. Suikkelehdin salin läpi ja seisoin nyt ikkunaseinällä, sisääntulossa ja katsoin sitä uudestaan. Näin sen saman. Ei katsettakaan teokselle.

Olen inspiroitunut. Näyn vallassa. Se häiritsee keskittymistäni työhön. Sellaista on minun työni.