Extended periods are possible in special circumstances in order to fully realise a project.

Täällä kuljeskelee tammikuun aaveita. Niitä riippuu lihattomina eteisen naulakossa ja luikahtelee keittiön läpi työhuoneeseen. Pidän niille aamuisin piirustustuntia, kun en muutakaan keksi. Aloitamme viimeistään kahdeksalta, sillä kymmeneltä on oltava jo muualla ja aaveita väsyttää lisääntyvä valo. Kuudelta aamulla minua väsyttää vähenevä pimeys ja pilkon banaania lapsen aamupirtelöön. Ja maitoa ja mansikoita. Pilkon maitoa aamuisin.

Kuljeskelen laamansävyisenä, unohtaen ilmoittaa vasemmalle kädelle mitä oikea on tehnyt. Pesen kumpaakin kättä. Jokaisen kynnen alla on mustaa hiiltä ja mutteripannun höyryttämää kahvinpurua.

Kirjoitan sähköpostia, hahmottelen suunnitelmaa, kirjoitan lisää sähköpostia, sovin tapaamisia, sovin lisää tapaamisia, tapaan, pyydän mahdollisuutta tavata, hinkkaan kalenteria ja juon paljon kahvia. Sitten vain tapahtuu niin, että muutaman kuukauden odotuksen ja hiljaisuuden jälkeen sähköposti räjähtää. Se kilisee aamusta yöhön ja vetää puhelimen mukaan samaan rumbaan. Seuraavana aamuna herään siihen, että minulla on töitä, niin paljon, että kustannusten tasapainottamiseksi olisi harkittava palkkatyötä. Palkkatyölle ei vaan ole enää tilaa. On pakko raivata.

Päätän delegoida työni niille jotka ovat jo palkkatyössä, niille joilla on perusvehkeet, puhelimet, kesäloma, kokouspalkkiot ja työaika, tietokoneet, ylityökorvaukset ja matka- ja maksuaikakortit, joiden kustannuksista ja karhuista huolehtii työnantaja. Ei se tietenkään onnistu.

Viikon kruunaa yleisön ohjeistus siitä, kuinka minun tulisi työkseni kirjoittaa. Se ei käy, että kriitikko kritisoi. Sellainen ei tee hyvää bisnekselle. Oma syyni, jos maakunnassa ei enää ole taidenäyttelyitä. Taiteilijat eivät uskalla tulla tänne. Paikoitellen se on kyllä siunaus sekin. Itse luottaisin ammattitaiteilijoihin vähän enemmän ja jättäisin itseni kruunutta.

Raivaan lisää. Maaliskuun residenssi pyyhkiytyy huitsin vittuun, kuin itsestään. Jää iso musta aukko. Onneksi paikallinen taideneuvosto ei ole niin kiinnostunut tekemisistäni, että joutuisin sovittelemaan toista residenssiä kalenteriin. Ja juuri tähän kohtaan levitän kolme päivää hiljaisuutta. Laitan puhelimen ja sähköpostin kiinni. Minut tavoittaa Varsovasta. Paitsi ettei tavoita.