Mitä ajattelin kun tein ruokaa

Kävelen kuullakseni sanani. Noidun ääneen muistiani, joka kadottaa ne samaan paikkaan minne joutuvat irtonaiset hiukset. Harakan pesiin, tuulen tupiin, viemäreihin ja puhtaille vieraille lakanoille.

Hetkittäin olen irti, leijun kahden askeleen välissä ja päässäni soi. Kevyesti keskellä päivää tai jotakin muuta yhtä herttaista, sellaista joka tekee kauppakassista vähemmän raskaan ja  seesamiöljystä paketillisen nenäliinoja. Räkä valuu poskelle ja vähän aikaa olen kokonainen ja  öljyinen.

Muistan, miltä tuntuu rakastella saunan jälkeen, kietoutuneena kylpytakkeihin, istuskellen ja tupakka suussa, siinä samalla siittää olemattomia lapsia, uudelleen ja uudelleen. Puutalokorttelin sisäpihalla, kaikkien ovet ja ikkunat auki, häveliäät naapurit näkymättömien verhojen suojissa, tuoksuvat omena ja kiima.

Muistan miltä tuntuu nukahtaa metsään ja antaa sammalen kasvaa läpi oranssin anorakin ja itsen. Se tavoittaa uuden varjoisan auringon. Kasvavan sammalen liikkeet minussa, en enää koskaan ole yksin.

Muistan miten puhuin sienille. Aina ääneen, matalalta. Ne tulivat luokseni, nöyrät maahiset, sanattomina teuraalle ja tuoksuen havumetsän chanelilta. Miten hellästi voikaan käyttää veistä. Hellästi ja kuola valuen. Ja miltä tuntuu löytää toinen samanlainen, mutta mies. Sellainen joka ei hämmästy metsään huitovasta naisesta, sinne unohtuvasta, siellä puhuvasta ja makaavasta sammalmättäästä.

Sain mieheltä kaiken. Rakkauden, epätoivon, ystävyyden, vihan ja pelon. Sitten minusta tuli minä ja mies joutui näkemään sen. Siinä ei ollut mitään kaunista. Sittemmin se on ollut kaunistumaisillaan, olen melkein aineellistunut. Samalla olen unohtanut järjestelmällisesti mapittaen, senkin mitä olen yrittänyt olla yrittämättä.

Muistan miltä tuntuu herätä yöllä ja karata veteen. Yöllä uskallan sen kaiken mitä päivällä en. Kiivetä ylös hyppytorniin ja sieltä lentämällä alas ulkoaltaaseen. Reidet ovat yötuulessa tutisevaa lihahyytelöä ja pelko hakkaa sormia irti rappujen kaiteesta. Sydän pysähtyy samalla kun vesi pysähtyy reisille. Se hakkaa vatsankin punaiseksi. Harkittu mahalasku, aamuun asti kirvelevä onnistumisen tunne.

Muistan ettei minuun ole helppoa tulla. Painajaiset kertovat lukituista ovista ja seinävaatteista joiden takana on lisää lukittuja ovia. Silti jostakin vetää ja tuulee aina. Minulla ei ole lämmin vaikka makaan kahta miestä samanaikaisesti. Kummallakin on kaksi kättä ja minä lasken sormia mielessäni ja niitä on paljon. Viiden kimpuissa ja omani siinä samassa rauhassa ja hiessä. Lopulta olen kuuma vain itsekseni. Nopea ja varma, kyllästynyt kiimaan ja kiemurteleviin sormiin.

Muistan joskus olleeni selibaatissa kuin kotonani. Lukittautuneena kuukausiksi huoneisiin ja kaihdinten ja verhojen taakse pimeään saamattomuuteen. Annan hiusteni kasvaa, selibaattihiusteni, jotka kasvavat vielä pitkään senkin jälkeen, kun olen saanut itseni sekaisin. Nainen sanoo minulle, ettei hyvää vittua kannata jättää käyttämättä ja minä uskon sen. Käytän sitä paljon, imen sen tyhjiin ja rammaksi. Puhumme samaa kieltä. Käytämme samaa ikuisen tulemisen metodia. Makaan tuntikausia saunan pesuhuoneen lattialla ja saan. Muutun maailman hitaimmaksi hyrräksi. Vesi vuotaa kaikista suihkuista ja pyörittää minut aina uudelle kierrokselle. Miten olenkin unohtanut tämän. Kokonaan. Muistan sen heti kun löydän hyrrän. Vesi lyö aivoihin ja iholle, mies nuolee vedet viemäriin.

Muistan kun makaan alastomana riippukeinussa ja sitten ruohikossa, muurahaiset ajavat ylitseni ja tulen taas. Koskaan en muista kuka minua kuljettaa, tiedän että allani on joku niistä unohdetuista ja hikisistä tunnerampaisista miehistä. Ehkä se, jonka kanssa opettelin olemaan rauhassa. Se oli niin tärvelevää, että jätin miehen lumivuoren juurelle seisomaan ja karkasin toisen miehen matkaan. En muista nimeä, mutta muistan lumisodan ja kukkulan kuninkaan. Kukaan meistä ei selvinnyt ennen aamua.

Muistan kuinka nukahdin kellariin keiteltyäni salaisia aineitani viilipurkeissa. Mökötin ja odotin, että joku löytäisi minut ja lohduttaisi. Ottaisi syliin, pyytäisi anteeksi ja olisi kauhuissaan katoamisestani. Heräsin tuntien päästä. Monta vuotta myöhemmin kävelin jäätä pitkin, kohti sulaa ja odotin sitä kun jää katoaa jalkojen alta ja hukun vihdoinkin. Joku miehistä oli taas ollut armoton, pettänyt ja kaatunut väärään paikkaan ja väärään naiseen. Aika pitkälle piti kävellä. Epäröintiin asti. Junaradan alle ja kadoksiin, sitä kohti, virtakohtaan, kohti sulaa ja sulamaan jäähän. Äkkiä pimeässä pelkäsin etten löytäisi takaisin rantaan. Miten voinkaan pelätä, juuri kun ei ole hukkunut. Pelkään etten huku ja pelkään että hukun. Varovaisin askelin sydän takoo, en tiedä astuako eteen vai taakse. Ja toivon että näyttäytyisin maailmalle rohkeampana kuin olenkaan, ettei jäisi niitä epävarmoja  askelmerkkejä, pientä haparoivaa ympyrää ja suunnan etsimistä. Kuinka olla hukkumatta menettämättä kasvojaan? Jos kävelisin takaperin, näyttäisi siltä, että olen haihtunut ilmaan ja yöhön.

Kukaan ei koskaan tiennyt olla kauhuissaan, kenelläkään ei ollut ikävä. Ihmiskuntaa ei voi kiristää rakastamaan. Sillä on omat puuhansa. Se keittää voikukkia kellarissa ja rakastelee aina uusia naisia minkä kauniilta puheiltaan ehtii.

Minulta kestää kauan muistaa, ettei tarvitse olla se oikea. Ei tarvitse kuin olla, vaikka siitä jäisikin kasvonsa menettäneitä jälkiä.

Rakkaus on ainainen harha. Viilto lihassa. Ihminen on mitoitettu kimpaleeksi jauhelihaa, johon mahtuu erilaisia viiltoja ja iskuja, merkkejä ja vammoja ja arpia, juuri yhden elämän verran. Jumala tai jokin, mureuttaa meitä ja syö mahansa täyteen, minkä kauniilta puheiltaan ehtii. Laittaa iltasin auringonlaskuja meren ylle, jotta meistä tuntuisi paremmalta kärsiä. Lintuja laulupuihin, öihin rastaita ja puistoihin rintakuvia jo kauan sitten mureutetuista runoilijoista. Niin minä tekisin jos olisin Jumala. Jos olisi valtaa ja kansa joka rakastaa, kiduttaisin sen hengiltä.

Muistan kun synnytin uuden ihmisen. Lisää jauhelihaa. Verisempiä auringonlaskuja, rintatulehduksia ja valvottuja öitä. Ihminen syntyi 19.03 ja palkkioksi sain makkaravoileivän ja teetä, sekä ikuisen huolen ja ilon. Eilen lähetin ihmisen kauppaan ja pakotin sen tiskaamaan. Se tuntuu rakkauksista eniten rakkaudelta. Mutta sen ihmisen nimen muistan aina. Ainakin pidempään kuin yhdenkään miehen tai rakastajan nimen.

Muistan niin paljon. Teen samalla ruokaa ja puhun ääneen, etten unohtaisi. Juoksen pannun ja leikkuulaudan ja tiedoston välillä ja unohdan ja unohdan.

Sanon ääneen rakkaudelle, että sinunkin nimesi unohtuu, ettet ole ansainnut tätä, mutta mitäpä kukaan missään ansaitseekaan, me olemme mureutumassa ja meissä on vielä verta joka kiertää ja vuotaa, etsii omaansa ja oikotietä kaltaisensa suoniin. Sinä olet vain ihminen ja parasta mitä tiedät on oma äänesi. Kun minä makasin yhtenä yönä sinun puhtaissa lakanoissasi, ajattelin vain, että nämä lakanat ovat puhtaat. Sinä istuit sängyn vieressä ja puhuit mitä puhuit, minä ehkä kuuntelin. Ja se oli hyvä hetki, onnellinen hetki. Humalaa ja viinaa ja punaviiniä, eikä mitään rakkautta, rakkautta vain. Mies joka ei. Ja sitten minä muistin.