3/29/2014

Söin juuri piparkakun




Luulin eilen kirjoittaneeni tänne, mutta taisin kirjoittaa jonnekin muualle. Pidän tärkeänä tiedottaa, etten ole tehnyt oikein mitään. Paitsi paikannut lasten haavoja. Luulen lasten viiltelevän itseään takoituksella, jotta pääsevät hoitaviin käsiini. Tietysti voisin olla antamatta niitten käyttöön teräaseita, niin ei tarvitsi valitella ensihoidon raskautta. Eikä mua kauheesti haittaa hoitaa. Eivätpähän ole miehiä. Vielä. Ja teräaseiden käyttö on syytä opetella pienestä pitäen.

Tänäänkin on paistanut aurinko. Olen pitänyt verhot visusti kiinni ja ikkunat myös, ettei kevätkiima pääse sisään. Hakatkoon vaan ikkunat säpäleiksi. Minä en mene ulos. Olen kyllä monena päivänä mennyt ulos ja vaikka minne. Vähän adhd-meinigillä. Istumaan kahvilaan ja Vuoren rappusille juomaan pannukahvia ja toiseen kaupunkiin ja ostamaan kaalia kaupasta.

Tänään jouduin kaikesta hyvästä ja intoilevasta mielestäni huolimatta jonkin kamalan kauhupaniikin valtaan. Maaliskuu alkaa olla ohi. Rakkaus ei kävellyt vastaan. Vuori ei varsinaisesti lohduttanut mua muistuttamalla, että yksi tunti tässä vielä menetetään ennen rakkauden ajanlaskun loppua. Siirrymme taas uuteen aikaan.

Niin siis jos uskoo horoskooppeihin. Minä en enää usko. Seuraavaksi kokeilen Jumalaa. Yritän muistaa lapseni lohduttavat sanat siitä, että olen vaan niin ylivertainen. No ei se kyllä se sana ollut. Se oli ylittämätön. Tai jokin sen tapainen. En muista enää. Yritän silti. Voihan se johtua siitäkin, että olen vaan minä. Se ei ole oikein missään mikään meriitti.

Olen mä pelannut Candy Crushiakin ja olen joo levelillä 45 tai jotain. Juonut 2 lasillista punaviiniä. Ja ruokkinut puna-armeijan. Vai ketä ne nyt oli. En jaksa mennä kauppaan ostamaan namuja, joten söin 2 piparia, jotka löysin kirjahyllystä. Tekee mieli jäätelöä ja jääkahvia. Käyn jotenkin ylikierroksilla.

Maaliskuuttomuus ei varsinaisesti aiheuttanut mun kauhupaniikkia, vaan päiväunessani esitetty vuosisadan painajainen. Se oli paha. Hyvin paha. Tiedättehän sen hetken, kun herää painajaisesta ja alkaa hiljalleen toipua. No minä en herännyt. Enkä toipunut. Kurkussa on tennispallo ja kaikki valot on poissa päältä. Tukehduin uneeni. En pystynyt liikkumaan, enkä nähnytkään mitään. Lapsi hävisi. Kollegani murhasi yhden oppilaistani ja kaikki oli vähän sekaisin ja tahmaista. Enkä minä siltikään herännyt. Kuristuin vain hiljalleen.

Ei sellaisen jälkeen vaan jaksa mennä ostamaan suklaata. Menin suihkuun. Laitoin villasukat jalkaan. Sitten itkin. Joskus olisi melkein pakko herätä jonkun vierestä tai ainakin nukahtaa jonkun viereen. Ei niin että olisi enemmän turvassa. Ihon takia. Lämmön. Sen takia että tietäisi ettei tämä ole niin totta kuitenkaan. Että on toisiakin totuuksia. Pehmeämpiä, turvallisempia ja vähemmän yksityisiä.

Tai sellaista se oli. Minähän kuolin juuri.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...