Ei ole täällä mitään pysyvää

P:n mielestä minusta voisi olla pöytäliinaksi. 

Onko tuo sade lakannut viimeisen 48 tunnin vuorokauden aikana ollenkaan? Itse olen hetkittäin lakannut olemasta. Ehkä taas herännyt kesken unen ja keittänyt lisää kahvia. Koska kahvi vähenee ja Better Call Saul etenee loppui kolme viikkoa sitten, en ole joutunut aikakapseliin tai elämään loputtomana toistona jotakin vähäpätöistä viisiminuuttista. Katsoisin mieluummin Fargoa, mutta olen jo katsonut sen.

Kohta tulee nälkäkin. Tekee mieli maksapihvejä. Niitä joita saa lahtelaisesta bulgarialaisravintola Serdikasta. Serdika on varmaan ollut kiinni jo hyvän aikaa. Ehkä vuosia. Jääkaapissa on kimpale porsasta tai hirveä tai jänistä tai sorsaa tai maksaa, jonka täytän pekonilla ja salvialla tai timjamilla tai voilla ja paistan. Koska joulu on käsillä ja jääkaapissa. En ole stressannut joulua ollenkaan.

En ole stressannut yhtään mitään. Se johtuu siitä, että stressitasot on satasella valmiiksi. Ei voi stressata enempää, koska on jo stressannut kaikkensa. Vähän kuin se liike josta puhuin aiemmin. Päästäkseen paikasta A paikkaan B, on löydettävä piste A1, jonka kautta pääsee todistettavasti paikkaan B, mutta koska päästäkseen paikkaan A1, on kuljettava paikan A2 kautta, ja päästäkseen paikkaan A2, on kuljettava paikan A3 kautta, ei tule koskaan lähteneeksi liikkeelle, koska tämän kaavan mukaan liike muuttuu lopulta mahdottomaksi yhtälöksi. Päästäkseen perille, on kuljettava puolivälin kautta. Puolivälejä on lopulta niin paljon, ettei liike koskaan ala.

Olen lohduttanut itseäni ajatellen stressiä pisteinä A ja B. Silmät keinuu päässä, kun kuvittelen sen puolimatkamäärän olemassaolevana liikkeenä ja pisteinä. Ei ihme, ettei stressiä ole ja olen pinkeästi hereillä ja valmiudessa yötä päivää. Reissussa.

En ole viikkoihin kirjoittanut. No työkseni, mutta en muuta. Sekään ei huolestuta. Olen ollut Ikeassa ja kahvilla ja neulonut ja tehnyt leikkitöitä. Enimmäkseen olen kuitenkin ollut elävä kuollut. Katsellut vaivihkaa ihmisiä ja nähnyt ne merkityksettömiksi. Tai nähnyt itseni. Merkit merkityksettömyydestäni. Ei ole oikein mitään asiaa kenellekään. Ihmisyys raapii niskaa kun koen huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa kiivetä Vuorelle. En jaksa jutella. En jaksa olla olemassa.

Hoitaja toruu minua ja sanoo, että joulunaika on joskus raskas ja kannattaa mennä päivystykseen suoraan, jos aikoo tappaa itsensä. Pidän kieleni kurissa, kun en henno sanoa, ettei ole mitään raskasta eikä mitään kevyttä. On vain silmukka silmukalta valmistuva villasukka tai lapanen ja sitten sitäkään ei enää ole. Varsinkaan ei ole elämää tai kuolemaa. Liikkeestä en kerro.

Hetkiä on. Lapsikaan ei meinaa saada unta. Ehkä sitä vähän jännittää joulu. Kysyn että painaako jokin? Se sanoo ettei halua mennä hautausmalle jouluna. Sanon ettei meidän sinne tarvitse mennä. Sehän on jouluisin kuin jokin saatanan tivoli muutenkin. Lapsen mielestä parhaita olisivat sellaiset pop up -hautuumaat. Minusta se on mahtava idea. Sanon että kannatti tehdä sinut, koska sinulta kuulen aina mahtavimmat jutut.

Ei ole täällä mitään pysyvää. Hyvä.

Luonnos

Pyhäaamu. Vähän meteliä. Odotettavissa iltaan asti, tekemättömiä töitä, historiaa ja laiska päiväkävely eilistä reittiä. Ympyrä joka sulkeutuu kotiovelle. Vihreää lankaa ja valmis villasukka. Hieronnan jäänteet hartioissa. Naksahteleva selkä. Vasen käsi haroo kirjaa.

Nimiäiset

Joskus heinäkuussa sain Nimettömältä ajatuksen laskea Tytössä esiintyvät henkilöt. Joku toinen on ehdottanut, että paljastaisin samalla kaikkien henkilöllisyyden. Istuin siis terassilla ja aloin muistella. Kynän kanssa. Nyt se lista on kadonnut. Työtä hankaloittaa sekin, että jossakin vaiheessa olen nimennyt ihmisiä etunimen ensimmäisen kirjaimen mukaan. Sitten kun tekstissä esiintyy kyllin monta A:ta, alkaa omakin pönttö levitä.

On niitä jotka on helppo muistaa ja jotka ovat nimensä ansainneet ja merkittävinä läsnä elämässäni. On niitä joiden nimeä täytyy oikein muistella ja ihmetellä. On niitä, joiden nimen olen jo ajat sitten unohtanut. On niitä joita en muista nimenneeni ja nimennyt sitten uudelleen. Luulen että laskutoimitus on yksinkertaisesti mahdoton. Lisäksi on sellainen yleisnimi kun ihana/rakas/nainen/naiset. Niitä on paljon ja se on hyvä. Ei tästä ota Pirukaan selvää. Sitten on vielä ihmisiä, joiden asema on niin erityinen, etten ole koskaan hiiskunut heistä yhtäkään sanaa.

Aloitetaan.

Ax3, Avara luonto, E, F, Jx3, Johnny Depp, Jose, Kainalosauva, Kaveri, Konsultti, Korpimies, M, Mennen, Mentori, Mies, Muusa, N, Nietzsche, Oscar, Px3, Paasilinna, Pep, Personal Trainer, Söpöliini, Pedofiili, Pilvi, Pissapoika, Poikkis, Prinssi, Samuli Putro, R, S, Setätaiteilija, Tx3, Tekokuu, Terapeutti, Työterveys, U, Vuori, Yksi Mies....

48. Enempään en nyt kyllä pysty. Tylsistyn kuoliaaksi. Eikä minulla ole mitään hajua siitä, kuka on esimerkiksi U. Tai kuka kulloinkin on Mies. Johnny Depp, Vuori ja Muusa taas ovat yleistyneet ja niitä nimiä käytetään myös tuolla oikeassa maailmassa, fiktion tuolla puolen. Ja Johnny Depp ei todennäköisesti tiedä olevansa Johnny Depp. Viimeksi eilen minulta kysyttiin että mikä sen nimi olikaan. Se on vähän pelottavaa. Varsinkin sitten jos en enää muista. Satunnaisesti ihmiset ovat esiintyneet omalla nimellään, mutta silloin sanat ovat käsittääkseni olleet neutraaleja.

Alkoi silti itkettää ja naurattaa kun pläräsin Tyttöä. Olen ennenkin sanonut, että olen itse paras ja uskollisin lukijani. Viestitin Nimettömälle, että on lohdullista, kuinka muutamassa vuodessa moni asia ja ihminen on muuttunut yhdentekeväksi. Lohdutonta saattaa olla, että minä toistun lähes muuttumattomana vuosikymmeniä. Teen hulluuslupauksia ja selibaattilupauksia ja tappolistoja ja sitten teen jotakin muuta. Ja sitten kaikki on yhdentekevää, kunnes mikään ei enää olekaan. Tuhlaan aamupäivän hihittelyyn. Päässä soi sanoitettu flow. Juuri sellainen, jonka aikana en ehdi kirjata ajatteluani ylös. Ärsyynnyn ja puhdistun.

Saatoin eilen joutua yllättävän kohtaamisen uhriksi. En uhriutunut, mutta ihokarvoilla oli taas jamit. Kirjaimia ja puhetta sellaiselta taholta, etten oikein osannut niitä odottaa. Enkä ehtinyt suojautuakaan. Jouduin kuitenkin hetkeksi pysähtymään ja katsomaan itseäni. Sitä kuinka ylikorostuneen ärsyttävä ja vittumainen olenkaan täällä muurini ja kuplani kätkössä. Ällöä. En tajua, kuinka olen tähän päivään asti selvinnyt paloittelumurhalta. Uskon että ihmisyydellä on tässä osansa. Täytyy yrittää säilyttää näitä ihmisyyden säikeitä itsessäni, jotta selviän loppuun asti. Tai kyllähän ne jotka minut oikeasti tuntevat, tietävät miten hauras ja houreinen olen. Ymmärrän silti palomuurin tärkeyden ja sen että vittumaisuus on tarpeellinen suojaväri. Olen vaan unohtanut, että muurissa pitää olla aukkoja. Etten ja ettemme tukehdu.

Tänä yönä kaikki

Turhaa on melskata riittämättömyyteni kanssa, sillä sitä ei ole. Istun itkevän lapsen kanssa pöydän alla. Se ei saa nukuttua. Se on alle kymmenen ja sen silmäpussit ovat kolminkertaiset omiini verrattuna. Huomaan, etttä oma tuska on hetkeksi ohi ja elän rauhassa hetkeä. Lapsi pysyy paikoillaan ja silitän sen polvea ja hiuksia. Kohta meitä konttaa pöydän alla useampi ja väsynyt lapsi nauraa ujosti. Integroituminen ryhmään on tapahtunut. Annan mitalin itselleni. Kotona paistan oman lapsen kanssa joulutorttuja ja puhumme samalla päivän. Tulen liian myöhään kotiin, olen liian väsynyt, mutta ehdimme silti tehdä vielä kissalle kurkkukepposen. Odotamme hengittämättä kissan reaktiota. Kissa nuuhkaisee kurkkua ja katsoo meitä kuin halvinta makkaraa, nuolaisee huuliaan ja tassuttelee pois. Se kääntää vielä kerran katseensa meihin, kuin alleviivauksena. Ulvomme naurusta ja purkautuvasta hengityksestä. Alan olla tarpeeksi. Uupunut mutta riittoisa. Hoitaja toruu minua. En saisi olla töissä.

Olen tavallaan pahoillani, etten jaksa itkeä ja surra kovin laajasti maailman absoluuttista pahuutta. Tarvitsisin siihen ihokosketuksen, eikä minulla ole sitä. Suren pieniä pahoja, niitä joita voi hypistellä. Ihmismuruset, jotka aiemmin pyyhkäisin ohimennen pöydältä, hivuttautuvat takaisin. Kaikkia en voi vastustaa. Ne ovat niin lämpöisiä ja pesuaineentuoksuisia ja koostuvat oikeasta lihasta. Jotkut niistä kuolaavat ja kirkuvat. Ne ovat katkeria, vahingoittuneita, humalaisia ja kauniita imbesillejä. Lupaan vastustaa minkä voin. Lopuille kirjoitan järjestyssäännöt. Minussa ei voi melskata miten lystää. Paitsi erikoisluvalla. Tai koska minäkin melskaan. Sarin käytössä on noudatettava siisteyttä eikä sitä saa vahingoittaa.

Puhun rauhassa Johnny Deppin kanssa. Jokin ihmetys hiipii lähelle. Tässä on jotakin mätää. Ymmärrän mikä asetelmassamme on pielessä ja sanon sen ääneen. Sinä et vittuile minulle. Kuuntelen kuinka molempien ihokarvat nousevat pystyyn, mutta ne palaavat nopeasti takaisin lepotilaan. Laiska vittuiluyritys valahtaa ulos puoliavoimesta suusta ja katoaa hymyn sekaan. Sanon, että voi se olla niinkin, että vainoharhaani on laimennettu. Katselemme silmiämme. Johnny Deppillä on hienot silmät, ei ollenkaan savolaiset. Taidan olla lääketokkurassa. Tämä saattaa olla rauha. Siitä ei kannata puhua ääneen, koska muuten raukeaa tulitauko.

Tänä yönä kaikki alkaa aina alusta.

Makkarakeitto ja ihmisillä hyvä tahto

Minulle on tehty ensimmäinen makkarakeitto. Hävisin siis vedonlyöntini T:n kanssa, mutta missasin tietämättäni myös makkarakeiton. Sen kerran kun makkarakeitto on tulilla, on tulilla muutakin lihaa. Ei uskoisi. Päiväni murmelina alkaa taas. Illalla keitän makkarakeittoa.

Eilen aamulla heräsin Tekokuun puheluun. Anteeksi, voisitko laittaa suodattimen päälle ja antaa anteeksi? Voin. Muiden kohdalla en nyt jaksa tehdä poikkeuksia. Poikkeustilat syntyvät poikkeuksellisista tiloista ja muistoista, aiemmista kohtaamisista, ihmisyydestä ja läheisyydestä. Ne ovat yleensä hyvin pieniä juttuja. Pelkkiä vivahteita.

Seuraavaksi kuljeskelin rannat ja lompsin vesilätäköt punaisissa kumppareissani. Kiipesin soittamaan Vuoren ovikelloa. Kaikki oli valmiina. Sain itse valita televisiosarjan ja Vuori keitti kahvia. Käperryimme turvakodin lämpöön pesimään ja katsomaan televisiota ja puhumaan. Voin kertoa kuinka vähän ymmärrän miehiä ja sitten sä voit ymmärtää mua.

Jos on olemassa naispuolisia puunhalaajia, on olemassa miespuolisia militanttihippejä, joiden rauhanomaisuus ja lempeys lepää räjähdysalttiin ja kiikkerän aggression päällä ohuena kalvona. Rauhan alta puhkeaa rutto ja räjähtää mätäpaiseena kenen tahansa silmille. Sellainen tarttuu. Loukatut, surkeat, tasapainoiset ja itseuhoiset urokset haisevat pahalle. En kestä väkivallan hehkua ja lyöntialttiuden lemua. Ei voi olla sattumaa, että törmään siihen viikottain. Puhun Vuorelle, kunka olohuoneemme ja kotibaarimme, alkaa olla sekin jo saastunut. Aiomme vaihtaa paikkaa. Vuori on niin paljon maltillisempi korjaussarjansa kanssa kuin minä. Vaihdamme ainakin istumapaikkaa.

Ihmettelen silti räjähdysten määrää. Sitä onnetonta märkimistä, jota ihmispolo suorittaa. Milloin minkäkin hyvän nimissä. Uskonnon, rauhan, ihmisyyden ja rakkauden nyt ainakin. Genitaali-ikävänkin. Sitten jaetaan puolia ja valttikortteja. Kuka on missäkin parempi ja laadukkaampi ihminen. Parempi antamaan anteeksi tai parempi selviämään itsekseen. Parempi tappamaan muita tai rakastamaan. Kaikki ihan ruvella.

Minä en anna anteeksi, enkä tapa. Uskon tänään vain pieniin asioihin, sellaisiin joita voi hypistellä. Maailmalla on kauneutensa.

Puhuttelu

Tekokuu kävi pitämässä minulle puhuttelun. Pitkästä aikaa. Minun pitää kuulemma lopettaa ajatteleminen. Voi olla, että se peilaili vain itseään, sillä se ei vaikuta lopettaneen ajattelua, vaikka hyvää se tekisi sillekin. Yritän olla ajattelematta sitä. Voi olla, että se tarkoitti sitäkin, että on lopetettava sen ajatteleminen, mitä muut minusta ajattelevat. En hennonnut kertoa, että se ei muutenkaan ole päällimmäisenä ajatuksissani. Seuraavaksi se kysyi, että ajattelenko minä, että se on hullu. Sanoin etten ajattele. Ikinä semmoista. Menin ihan sekaisin siitä, että mitä tässä nyt pitäisi ajatella tästä ajattelemisesta. Ja ajateltiin yhdessä siihen päälle kaikkea.

Luulen, että ajatteleminen on ihan hyvä juttu, koska minulle jäi virkeä olo. Se saattaa johtua kaikesta kahvista ja vesisateestakin. Ja siitä, että Tekokuu vittuili ja haukkui minut lyttyyn ja pussasi päälle. Sietämätön paskiainen. Muistin miten pehmeä se on ja millainen ketku. Onneksi sen voi sanoa sille ääneen. Se haukkui kirjoituksenikin. Ettei sitä voi edes lukea kukaan muu kuin minä itse. Pitäisikö sillä olla mitään väliä? Kaikkea sekin ajattelee. En muista yhtään naista, joka olisi kertonut minulle mitä ja miten minun tulisi kirjoittaa, mutta muistan monta miestä, jotka ovat antaneet tarkkoja ohjeita. Että kirjoita puutarhanhoidosta. Kirjoita sadomasokismista. Kirjoita panemisesta. Lopeta kirjoittaminen.

Joskus ei voi pysytellä ihmisenä, kun joutuu puolustamaan puolueettomuuttaan näissä miehuuskokeissa. Minulle kasvaa varmaan kohta muna. Otsaan tai suuhun, sama se. Nämä sateiset päivät ovat tehneet minusta vähän kirkkaamman ja jostain syystä olen viime päivinä kohdannut juuri ne ihmiset, joita minun pitikin kohdata. Rakkaat runoilijat, kirjakerhon imettäväiset, koti-isät ja tohtorit. Jopa pesuaineenkatkuinen Johnny Depp teki minusta iloisen. On hyvä haistaa ja haastaa riippuvuutensa. Ja kaikki ne joiden kanssa olen puhunut, ovat juuri niitä, jotka myös ajattelevat. Olkoon liha heikko ja ihminen vajaa. Ainakin olen uiskennellut syvissä vesissä. Minut on ruokittu ja ronkittu ja rakastettu. Olen ansiokas, kaikkein ansiokkain, juuri minuna.

Olen kuin huomaamatta saanut rajani taas paremmin näkyviksi. Kaikki tapahtuu huolella. Sivallan nopeasti ja napakasti, suorastaan täsmällisesti, ylimääräisen ihmislihasaastan läheltäni. On niitä, joilta siedän kaikenlaista ja niitä, joilta en siedä edes metrin päässä minusta seisomista. Niin se vaan menee. Eikä sillä ole mitään väliä. Paitsi jos se väli on alle metrin tai objekti on alkoholisoitunut. Vaikka sillä ei ole mitään väliä, niin voin silti estää sen pääsemisen iholleni. Silti enimmäkseen rakastan. Välinpitämättömästi ja rajattomasti. Tarkkarajaisesti. Ja vihaan.

Ei sitä tarvitse tajuta. Tuntea vain.

Sade märkii

Marraskuun välimatkat ovat valoisaan aikaan värillisiä. Syvän okran ja oranssin, violetin ja mustan sävyt seuraavat toisiaan koko matkan. Sade on kevyttä, hyväilevää ja hitaasti kostuvaa. Se märkii. Täytyy nukkua päiväunet bussissa. Seuraavaksi Lapinlahti ja Iisalmen linja-autoasema. Jalka on puutunut. Tulee kylmä. Sisälläni sataa. Kaikilla kylillä on tarjolla pizzaa ja kebabia.

Joku on tehnyt töitä puolestani. Kiitän. En oikein ehdi perille. Perille sinne missä milloinkin tulee olla. Olen siellä kuitenkin. Alan siivota ja järjestää, kunnes ystävällinen kollegani sanoo, että häivy täältä, hus, ala mennä jo. Menen saunaan. Pariterapiaa. Kaksi alastonta naista, kaikki elämä on tässä juuri nyt. Sitten se siirtyy iholle, puhdistaa kynnenaluset, hiukset ja varpaanvälit. Vesi on elämän välikappale. Makaronilaatikkokin on.

Vaikeita asioita ja vaikeita asentoja. Mainitsiko joku sanan kahvi? Seuraavana päivänä istumme kollegan kanssa pöydillä ja notkumme. Päiväkahvia ja keksejä. Pitää tilata mustaa akryyliväriä. Kollega on löytänyt minulle uuden miehen. Taas. Saan aina lyhyen kuvauksen, joka sisältää elämänkerran muutamalla lauseella ja parran ja silmälasit ja hipsteriysasteen ja mitä nyt milloinkin. Näistä raporteista tulee niin hyvä mieli, etten hetkeen tarvitse ketään, vaikka mieslöytöjen todellinen tarkoitus onkin saada minut muuttamaan Iisalmeen. Minulla ei tietääkseni ole varsinaista puutostilaa, mutta minulla on väsymys, laiskuus ja loppumaton epäusko ihmiseen. Todellisuuden todellisuudessa niitä miehiä ja naisiakin, on niin paljon, että joudun karsimaan vesuri kourassa, jotta jaksan pinnistellä itsessäni kiinni ja väsytettyä kauhun ja epäluulon. Kyllä minä ne rakkaimmat tunnistan. Jopa pimeässä. En vaan oikein uskalla olla olemassa.

Palaan kotiin. En minä ole menossa mihinkään. Myöhästyn junasta tahallani. Ei ole kiire olla yksin.

Yhtä ovat nälkä ja kylläisyys. Istun Nepalissa ja juon kahvia. Kahvin päälle sovitan neuletta ja nahkatakkia. Neuleiden ja lounaiden sekaan sovitan sanojani. Naiseni kuuntelee tiedottomuuttani ja epävarmuuttani. Onko tämä minulle hyvä näin? On ja ei. Sosiaalinen oleminen uuvuttaa. Uupuminen itkettää. Muumioidun moneksi tunniksi, enkä saa tapettua villakoiria. Ei tarvitse. Valitsen musiikkia, valitsen harmaata. Makaan lattialla vatsallani, saan otteen maasta. Yläkerran naapuri laulaa joka päivä. Hymyilen sille joka päivä.

Kissa oksentaa jossakin

Meidän on näyteltävä sää, ilma, tuuli, myrsky,
                                       sade,
                                valaistus, ja vuodenaika,
niin kuin sen joka täynnä vapaata tahtoa
        on riippuvainen kaikesta.

- Paavo Haavikko


Aamuyöstä sanat kuolevat kuin muistokirjoitus. Minulla on perinteinen tapa kirjoittaa. Ymmärrettäviä sanoja, todellisuutta. Tilkitsemättä. Yön jälkeinen aamun kohina herättää minua. Myöhässä. Haavikko makaa sulkeutuneena harmaalla matolla. Kuka siitäkään välittäisi ellen minä. Neljältä yöllä olemme hetken yhtä. Juomatta punaviiniä luen punaviinistä. Lasin muoto ja viini joka loppuu. Valo joka kasvaa pimeydessä, mitä pidemmälle pimeys minussa ehti. Minun huoneissani. Valve päättyy. Olen yksi maailman valehtelijoista ja kiertolaisista. Kierrän kaiken tärkeän. Hullu halu kirjoittaa on koko päivän ja yön kestävä valo. Ei lihalla niin väliä, kun on näppäimistö ja kaikki maailman kahvi.

Kissa oksentaa jossakin ja Haavikko vain makaa. Kissa on käynyt salaa mutustelemassa kukkia ja Haavikko on kuollut. Haavikko on käynyt salaa makaamassa kukkia ja kissa on kuollut. Näiden kanssa vietän aikaani. Pidän parvekkeen ovea selällään, jotta marraskin pääsee apajille. Se kietoo varpaani siniseen.

Jossakin odottaa arki. Se on jo tässä. Puolentoista tunnin bussimatkan takana on toinen maailma. Kahvi on paksua kuin mustikkasoppa. Makeutan sitä. Juon espressoni puolen litran lasista. Valehtelen. Se on kolmen desin lasi. Minulla on oranssi villapaita. Kokonaisen eilisen minulla oli pyjamantapainen päällä ja katsoin Kuolleista nousseiden toisen tuotantokauden putkeen. Viimeksi perjantaina olen puhunut ääneen ihmiselle. Makasin ystävän sohvalla ja inisin ja pulputin. Kaikki kynttilät paloivat ja kaikki värittömyys oli muuttunut eriväriseksi. Niitä perinteisiä, miehet, maan matoset, naiset, lapset, ruoka, raha, itseinho, rakkaus, tajuttomuus, seksi, hiukset, taide, elämä, väri, koti ja kaikki kysymykset näihin liittyen. Otatko lasillisen punaviiniä?

Varmuuden vuoksi blokkaan vähän kaikkea. Enimmäkseen ihmistä. Kauhu laimenee, raakuus vaimenee. Veri virtaa hitaammin ja jää läikkinä lattialle. Se vuotaa kantapään kautta ulos minusta. Laitan siihen laastaria. Kaikki on vielä jäljellä. Paitsi pala verta.

En minäkään jaksa säätää

Seitsemän lihavaa lehmää ja seitsemän laihaa lehmää. Oliko se seitsemän. Seitsemän sormea. Siihen heräsin aamulla. Heräsin viideltä, mutten suostunut vielä nousemaan. Päänahkaa kutitti. Varmaankin ajatukseni. Oli pehmeä ja hyvä olla ja mietin miltä tuntuisi herätä jonkun vieressä. Kissa työnsi persettä naamaan. Se on sen fetissi. Se kellahtaa nukkumaan ja kehräämään niin, että asentaa perseensä naamani viereen ja ryhtyy takomaan rytmikkäästi poskeani hännällään. Sellaista se rakkaus ja tarvitsevuus on. Kuuden jälkeen heräsi lapsi ja tuli katselemaan untani ja sitten vaati, että keittäisin kahvia. 06.28. Sanoin että nukun vielä kaksi minuuttia ja tosiaan nukuin. Uni on seitsemän lihavaa lehmää.

Joka päivä saan punnita mikä tai kuka on hyväksi minulle ja miksi. Kenet päästän lähelle. Joistakin ihmisistä luopuminen on helppoa. Jotkut voi unohtaa päättämällä, etteivät he ole olemassa. Jotkut haalistuvat. Jotkut kuolevat oikeasti. Jotkut eivät edes pääse olemassaoloon asti. Joillekin voin sanoa suoraan, että mene pois. Jotkut tekee mieli vain tappaa. Joidenkin olemassaolo on yhdentekevää, vaaratonta ja epäoleellista, sellaista ettei se vaadi mitään. Sitten on niitä, jotka ovat lähellä ja aina jossakin muualla ja joiden osalta en osaa päättää tuottavatko he iloa vai kauhua. Ihmisimurit ja ilmaisten keittiöpsykopalvelujen käyttäjät. Rajatilalliset ja minä. Rakkaat.

Minua koskettaa kaikki. Liha on verillä ja itku taas herkässä. Se kestää melkein 20 sekuntia. Viikonlopun pakokauhun myötä maiseman pakopiste on tarkentunut. Ihmiseen. Hei ihminen, olet hullu ja tyhmä. Hei ihminen, olen ihminen. Suojaan päätäni ja sydäntäni. Peitän silmäni. Teen päätöksiä. Rajaan vammoja. En minäkään jaksa säätää. Etäisyyteni kasvaessa, jotkut ihmisistä ryömivät takaisin kuin loiset ja sitkeä ihottuma. Jos tunne omasta riittämättömyydestä vain kasvaa ja laajenee, hengittämättömyyteen asti, ei ole mitään järkeä jäädä tähän istumaan ja katsomaan kun itsetunto varisee. Perse ylös penkistä ja helvettiin tästä. Siellä on ainakin lämmintä.

Pyyhkäisen pöytää. Reunan yli varisee kaikenlaista. Tuoksuu tupakka ja ikuisesti tuore kahvi. Jonkun partavesi, vanilja, kaneli ja pöly. Minulla ei ole mitään mitä minulla ei ole. Otan siitä kiinni. Kaikki on säädetty.

Taivaan sulat

Ei uskoisi tätä marrakseksi. Iltapäivällä taivaan pilvet ovat eksoottisen linnun sulkia ja haituvia,
auringosta kirkkaita. Vasemman käteni alla Kurt Cobain imee loputonta sätkäänsä. Katossa ei ole lamppua. Sytytän kaksi pöytälamppua ja kolme kynttilää. Ja lyhdyn parvekkeelle. Sain sen Muusan äidiltä lahjaksi. Ajattelen Äidin naurua aina kun sytytän siihen kynttilän.

Napsin persiljaa suoraan puskasta. Puutostilaani. Jääkahvia ja persiljaa. Erikoispäiväkahvi. Sama kuin pinaatin kanssa. Joka päivä pinaattia. Lapsi ei tuskastu, sillä piilotan sen tänään tonnikalapihveihin ja kasviscouscousiin. En lasta vaan pinaatin. Tatteja en uskalla. Paitsi vähän jauheena. Punikkitatista saattaisin jäädä kiinni, mutta herkkutatista en.

Kissa makaa Psykoterapeuttisen hoitosuhteen päällä. Luin jotakin kateudesta ja sitten nukahdin kuolaisaan päiväuneen. Otin sellaisen asennon, jossa olen nähnyt vauvojen nukkuvan. Lääkäri sanoi että olen vauva. Yritän käyttäytyä sen mukaan.

Aamulla leikkautin ylimääräiset hiukseni pois. Oli jo aikakin. Tulin siitä iloiseksi. Ja aurinkokin tuli. Lounastin P:n kanssa Nepalissa. Puhuimme viikonlopusta, muutosta, etäisyyksistä uusissa kodeissa ja sen myötä kaupungissa. Hulluudesta, paniikista, ahdistuksesta ja pakokauhusta.

Viikonloppuna ihmiset kilisevät kuin kulkuset. Minä imen toisten ahdistusta kuin imuri ja katson samalla, kuinka Työterveys kierrättää Tyttöystävänsä ensin Johnny Deppille ja sitten Mennenille. Siitäkin tietää, että on ollut liian kauan yhdessä paikassa. Kun Nimetön pääsee osalliseksi vesisotaa ja raivoaa nurkassa kuin paviaani, olen kuunnellut ja katsellut tarpeeksi. Ainoa joka minua lukee kuin sokea kirjoitusta, on Muusa. Minussa lukee pakokauhu. Muusa tuo minut suoraan kotiin. Alan hiljalleen hengittää.

Imurini pölypussi on täynnä. On helppo paaluttaa rajoja. Olen sillä tavalla rasistinen, että hillitsemätön maahanmuutto on nyt loppumassa. Täällä ei ole resursseja. Täällä ei ole mitään. Kuolkaa ja hajaantukaa. Seuraavaksi alkaa väliaikaisen oleskeluluvan saaneitten karkoitus ja rajalla kiukuttelevat vatipäät ammutaan niille sijoilleen. Sinäkin voit olla yksi heistä.

Päässä soi Aki Sirkesalo. Annan sen soida. Laitan kaksi pinniä taivutellakseni uutta otsatukkaa haluttuun asentoon ja sekoitan pinaatin couscousiin.

Syö, nuku ja ulkoile

Syö, nuku ja ulkoile. Vietä aikaa hyvien ystävien kanssa. Tee rikosilmoitus kunnianloukkauksesta. 

Ota kunnolla etäisyyttä. Lue se kirja. Internetti on aika hyvä. 

Tällaisia neuvoja olen saanut. Hyviä neuvoja. Hyvän päivän pulpahtaessa pintaan, unohdan perusmantran ja yritän suorittaa koko maailman kertaläimäisyllä. Eipä oo tullut kovin pätevää jälkeä. Olen vartin verran valmis ihan mihin vaan ja unohdan eilisen kauhun, jonka kourissa en osaa päättää, otanko lääkettä vai en. Itken puhelimessa sairaanhoitajalle. Se sanoo, että ota se lääke nyt. Sitten lepää. 

Vartti vuorokaudesta muuttuu tehokkaaksi ajaksi, jonka sisällä saan hoidettua itselleni sijaisen, sovittua uuden lääkäriajan ja luettua ehkä yhden sähköpostin, johon myös vastaan. Sitten tulee uni. Sitä ja kuolaa kestää neljättä tuntia, mutta olenpahan ainakin vapaa ja elimistön räikeä stressitila laukeaa vähäksi aikaa. Herätessä olen ihanan rauhallinen ja päätän aloittaa uuden elämän heti. Vaikka juoksemalla maratonin. Ei se mene ihan niin. On turhauttavaa juosta joka ilta maraton, kun ei osaa 500 metrin matkaa kauppaan. 

Päähän jää hajanaisia sanoja ja ilmeitä. Luulen nukkuvani kun istun umpihereillä kahvilassa ja kuuntelen. En muista lähteitä. 39 on melkein kuin 40, mutta ei ihan. Vähän sama, kun 13 on vähän enemmän kuin 12. Jos nainen on ruma, vanha tai muuten vaan seksuaalisesti epäviehättävä, niin sitten se kelpaa miehelle kaveriksi.

Kävelen kotiin pidempää ja mäkisempää reittiä. Harhailen vähän. Ulkoilen kissalle ruokaa. En halua olla kenenkään kaveri. Paitsi niitten, joita rakastan. Aloitan taas alusta. Minusta.

Psykoterapeuttinen hoitosuhde ja muita yllätyksiä

Olen ollut viikon saikulla. Olen vielä tänäänkin. Olen enimmäkseen opetellut nukkumaan ja voinut pahoin sekä henkisesti että fyysisesti. Olen ollut myös silmittömän iloinen ja onnellinen. Katsonut putkeen Leftoversin ekaa tuotantokautta. Neulonut villasukkia. Tärissyt ja halunnut kuolla itkuun. Pari päivää sitten huomasin, että en sekoillut kaikissa sanoissani ja muistin kaksi asiaa, jotka pitikin muistaa. En unohtunut minnekään, enkä itkenyt silmäystäkään. En ollut huonompi kuin kaikista huonoin. Nyt olen väsynyt ja varovainen. Turha yrittää mun varpaille. Voima alkaa palautua. Sillä voimalla ei vielä tapeta, mutta sillä voimalla saatan jaksaa olla herkkä, avuton, heikko ja tarvitseva. Hyi helvetti mitä sanoja.

Ystävät ovat salaa pitäneet minusta huolta. Takoneet lekalla päähäni todellisuuden harhaa. Ottaneet viereen nukkumaan. Laulaneet ja soittaneet ja puhuneet. Olleet hiljaa ja kysyneet varovasti kuinka voin. Juottaneet viinaa. Pakottaneet kahville. Ja lopulta yhdistäneet voimansa ja järjestäneet minulle yllätysjuhlat syntymäpäiväksi. Ei riittänyt, että olen jo kaksi viikkoa saanut lahjoja etukäteen, vaan koin elämäni yllätyksen, kun menin kotibaariin yhdelle. Ihan vaan Vuoren ohimennen houkuttelemana ja sen kanssa nurkkaan kyhjöttämään. Päässä ei meinannut millään naksahtaa, että baarissa on keskellä viikkoa liikaa ihmisiä ja minä tunnen ne kaikki ja sitten ne alkavat laulaa paljon onnea vaan. Halasin ne läpi. Kymmeniä haleja ja kymmeniä lahjoja. Sain kaiken mitä tarvitsen. Punajuuria ja heijastimen. Rukkaset. Suklaata. Kahvia. Sukat. Vatikaanin pappeja koko tulevaksi vuodeksi. Psykoterapeuttisen hoitosuhteen ja tarpeeksi kynsilakkaa. Ja vaikka mitä. Lahjoja löytyi halausten jälkeen maiharin hupustakin ja levitin saaliini baaritiskille. Muusa työnsi käteeni oluen. Tulin paikalle suoraan hieronnasta, joka sekin oli lahja. Koko kroppa, sydäntä myöten, oli ihan murskana. Tuntui hyvältä.

Pari iltaa tai alkuyötä olen lueskellut Psykoterapeuttista hoitosuhdetta. Sain sen lahjaksi - tietenkin Terapeutilta. Kerron tässä salaisuuden. Terapeutti ei oikeasti ole terapeuttini, mutta meillä on joskus ollut terapeuttisia hetkiä, ammentaessamme moskaa sielumme (lähinnä minun) pimeydestä. Tavallaan myös jakaessamme moskan, joka on meille pyytämättä annettu, yhteiseksi lahjaksi ja ihmeeksi. Nyt koulutan itsestäni epäpätevää keittöpsykoa potenssiin kaksi ja näen valoisampaa unta. Jossain on hetkittäin jo huominenkin, ei vain tämä loppumaton päivä, jonka armoilla kellun ja uppoan, kunnes horrostan puolituntiseni ja herään hengittämättömyyteen.

Osattomuudentuntoni on oman mielikuvitukseni ja väsymykseni aikaansaannosta. Olen samalla napsinut paskimmat sattumat sopasta. Minulla on ilmeinen kyky skannata ihmiskunnan liepeiltä kaikki hapertuneet puolielukat ja rikki menneet olennot. En tiedä pitäisikö sille jo tässä iässä voida jotain. Aina ei pääse pakoon, mutta rajoja voi paaluttaa. Terapeutti on muistanut kyllä kertoa, että olemme kaikki hulluja. Minulle tulee siitä aina hyvä mieli. Hulluudesta. Mietin sitä viimeksi tänään, kun kuuntelin Menneniä ja Nimetöntä, jotka uppoutuivat jonnekin Vesa-Matti Loirin nuoruuteen. Korvani menivät kiinni ja meditoin itseni psykoterapiakammiooni. Se on uusi paikka minussa. Olemassa vain unissa, joten minun  täytyy vähän olla nukuksissa kun käyn siellä. Kaikki asiat eivät kestä päivänvaloa ja unettomuutta.

Miltä minusta tuntuu nyt? Olenko minä minä? Onko minun olemisellani mitään merkitystä? Onko tämä ollenkaan hyväksi minulle? Nämä miehet, joiden keskellä olen aina yksi pojista, eivät välttämättä olekaan se hyvä juttu elämässäni. Pitäisikö mennä käymään Espanjassa?  Hankkiudunko tahallani sellaiseen seuraan, jossa saan kokea itseni täysin yhdentekeväksi? Sellaisessa seurassa, jossa naisilla on aina korkokengät ja irtoripset ja vähemmän terävä kieli ja enempi meikkiä, en voi ikinä olla muuta kuin yksi pojista. Onko tämä ikäkriisi? Nyt lopetan tyhmänä olemisen.

Sitten leivoin suklaakakun. Vähän naisenergiaa kehiin.

Kirjakaupassa

Ei ole olemassa ilmaisia lounaita. Tai tupakka-askeja. Tai suklaata.

Joskus universumi kuukahtaa omaan nokkeluuteensa ja silloin meillä on juhlat. Ilmainen lounas ja suklaa. Selostan maailmaa verhon takaa. Ystäväni tyrkyttää mozzarellasalaattia suulleni. Ja lattea. Vainoharhan kanssa on helppoa elää, kun sitä elää sellaisessa seurassa, jossa voi vapautuneesti harhailla. Ja se on yht'äkkiä aika normaalia. Katsoa verhon taakse kahvilassa ja luoda julmahkoja katseita. Että kehtaattekin, minä olen sentään salaisuus.

Sitten luetaan kirjasta, että 23% miehistä sanoo "Minä rakastan sinua" lopettaakseen riidan. Ja 73% miehistä haluaa seksiä ensimmäisenä. Siis ennen kun nainen ehtii haluta. Siis parisuhdenainen. Ehkä. Jäi vähän kesken se selailu. Missä ne 73% miehistä ovat? Ai niin, siellä parisuhteessa. Puhumme ettei se sielläkään niin helppoa ole. Jos olisi, niin olisin varmaan siellä.

Menemme kirjakauppaan. Kysymme olisiko täällä lisää miestenkäyttöoppaita. Yksi löytyy: Mies - yleisimmät tyyppiviat ja niihin sopeutuminen. Se on varastossa Helsingissä. Entuudestaan tiedän, että niin mies kuin nainenkin, on täydellisen viallinen kapistus. Ihminen on. Kirja saa jäädä varastoon.

Tänään menen kirjakauppaan. Olen viettänyt aivan liian vähän aikaa kirjakaupoissa. Joskus kouluaikoina lintsasin päivätolkulla, vain ollakseni kirjakaupassa. Tosin sellaisia kirjakauppoja ei nykyisin enää paljoa ole. Ainakaan täällä. Eikä sellaista minua.

Doctor Who

Lahja. Sotilaalle. 

Nyt on pakko lähettää horjuvat ja uneliaat kiitokseni maailman lääketeollisuudelle. Taas kerran. Mitä vitun väliä on makkarakeitolla tai rakkaudella, kun muutamassa päivässä saa viriteltyä kemiallisen koostumuksensa aivan uudenlaiseen sotkuun. Se itsessään innostaa elämään. Uteliaisuus tulevan suhteen.

"Hyvä rouva, määrään teille tätä...tätä...lääkettä josta tykkäätte!" Itkin ja nauroin hysteerisenä uuden lääkärini vastaanotolla. Sattui kerrankin sellainen kalenteripoika, joka todennäköisesti voisi olla lapseni, jos olisin ollut sinnikäs kaksitoistavuotias lapsimissi ja pitänyt sen (tässä tapauksessa täysin kuvitteellisen) lapsen.

Kuvitteellinen ei abortoitu poikani kysyi, että kuulenko ääniä. Kerroin, että kyllähän minä, mutta ei mulla varsinaisesti ole kukaan mun päässä juttelemassa, jos hän sitä tarkoittaa. Sain pitää kaikki saamani reseptit. Vannoin ettei suunnitelmissani ole varsinaisesti itsemurhakaan, vaikka käynkin tsekkailemassa sopivia paikkoja joskus iltakävelyllä. Puhuimme yleistyneistä panadoli-itsareista ja vannoin, etten tekisi mitään niin tyhmää, vaan ihan kunnolla tekisin. Sain vieläkin pitää reseptini. Olen ahdistunut ja vainoharhainen. Ja hirveän väsynyt. Ei siihen panadoli auta. Olo on enempi sellainen, että kunhan saan voimani takaisin, jaksan paremmin tappaa muita. Tätä en sanonut ääneen.

Herään yhä puolen tunnin ja tunnin välein, jos satun nukkumaan. 3.30 herään aina ensimmmäisen kerran. Viime yönä jo hymyilytti, kun mietin jaksaisinko katsoa kelloa, kun se kuitenkin on auttamattoman vähän. Takana on silti ainakin yksi kokonainen yö, joka kesti kahdeksan tuntia. Näin menneisyydestä tuttuja unia, joissa ahdistuksen määrä mittautuu pimeyden ja mustien eläinten mukaan ja joissa virtaavat likavedet ja kelluvat ruumiit. Uutena elementtinä unessa oli tukkeutunut imuri. Erona vuosien takaiseen on se, että tulkitsen pimeyden nykyisin ystäväkseni. Tiedän myös ne mustat eläimet nimeltä.

Likavesien paskamäärä on yhdentekevää, kunhan vesi virtaa. Siihen virtaan en osaa vaikuttaa. Tosin tänä aamuna ajattelin voivani vertauskuvan tasolla heittää siihen muutaman ihmisen lisää. Kun se paskamäärä soljuu kuitenkin jatkuvasti ohi, niin miksen käyttäisi sitä virtaavuutta hyväkseni?

Bergman ja villasukka

Sirkus

Bergman pääsi taas livahtamaan elämääni kuin salaa. Bergman ja villasukka. Vaarallinen kombo ja samalla niin lohduttava. Viimeiset kaksi vuorokautta ovat olleet ylipitkiä ja väsähtäneitä. Vaikka välissä on ainakin yksi onnistumisen tunne. Sen tekivät tietenkin lapset. Ne viattomat ja puhtaat. Reilu kahden vuoden uurastus perusasioiden äärellä (pese pensseli, pidä värit puhtaana, vaihda vesi, valitse oikein paperi, usko mua) muuttuivat yhden illan aikana värinsekoittamisen sirkukseksi, jossa turkoosikin puhkesi kukkimaan. Kaikki epävarmuus oli poissa ja lainatut lapseni puhuivat asiantuntevasti viridianin viileydestä. Minä vain kehräsin siinä ympärillä.

Maanantaina jännittyi jousi. Yleensä pienillä asioilla on se suurin merkitys. Jokin kohtaaminen pitkästä aikaa. Itkumuuri vettyy. Minähän lopetin sen itkemisen jo, mutta se tuli takaisin. Ja hyvä että tuli. Ilman sitä olisin kuivahtanut sikiöasentoon ja päätynyt jonnekin suljetulle kuolleiden lehtien osastolle. No en tietenkään, kunhan puhun. Kirjoitan.

En ole alakuloinen. En ole masentunut. En ehkä edes rakastunut. Minulla on selitys valmiina, hapuileva selitys valmiina sillekin, mitä tapahtui Johnny Deppille, mutta ei voimia sen muotoilemiseksi ymmärrettäväksi lauseeksi. Ehkä kerron sen joskus hänelle itselleen. Koska minua ei nyt tavallaan ole, ei ole tavallaan Johnny Deppiäkään, saati sitten ketään muita. Maailma palaa. Niin on ennustettu. Tänään tulee maailmanloppu. Taas. Toistaiseksi on näkynyt vain revontulia. Laitoin verhot kiinni.

Olen vähän irti itsestäni, sumea sotaveteraani ja ulkopuolinen. Eikä ole paljoa kiinnostusta enää kiinnittyäkään itseeni. Veteraanin osaa on tarjottu minulle ennenkin, mutta olen kieltäytynyt olemasta. Alan kuitenkin ymmärtää, mistä johtuu mätänemiseni ja erimittaiset muistinmenetykset. Uutena listalla ovat hallitsemattomat itkunpuuskat, siitä puolen minuutin kuluttua kumpuava nauru, koska onhan tää aika absurdia kaikkineen. Hikinen hysteria. Pysähtyminen kesken lähikauppamatkan, kun en enää tiedäkään missä olen. Ja vainoharhaisuus, silkka luottamuspula yleensäkin kaikkeen ihmislihajalosteena elävään ympärilläni. Pelko. Unettomuus. Herääminen puolen tunnin välein. Mitä näitä nyt on. Ja se rakkaus. Puhuin tästä kaikesta jo lapselle. Varmuuden vuoksi. Surusta, vihasta, kiusaamisesta, juoruista, ihmisen hulluudesta. On pakko puhua. Vainoharhani kattaa jo mahdollisen lapseeni kohdistuvan häirinnän.

Lapsi sanoo, että olen ihan tavallinen ja se on totta. Pakkohalataan. Teinejä on muutoin niin vaikea. Tiedän silti ainakin yhden ihmisen, joka tarvitsee (pitkää laitos-)hoitoa oireiluni takia. Jos saan pääni tarpeeksi huonoon kuntoon ja työkyvyttömyyteni kohdalleen, on mahdollista toivoa vankeinhoitolaitosta.

Ihmissaldo

Päivän ihmissaldo

Illan ihmissaldo (keskeneräinen)

Päästin käsistäni erittäin hedelmällisen päivän. Minulla oli kaikki mahdollisuudet, itsemurhaan asti, mutta jokin valtava voima pidätteli minua. Ehkä se oli rakkaus, ehkä pelkkä Voima. Tunsin sen nahoissani ja lihoissani, varpaissa ja puutuvissa sormenpäissä. Se valui pitkin selkärankaa hikenä, purkautui ulos kirosanoina ja pumpulina, mutta enimmäkseen mykkyytenä ja pienenä hysteerisenä pelkona ja nauruna. Se tykitti sydämen täyteen kaviaaria ja nuoli lautasensa puhtaaksi. Oli pakko päästä pois.

Vaikeaa purkaa tätä, kun ei tiedä istuinko iltamyöhää Saatanan vai jonkun muun enkelin ja helvetillisen sotajoukon kanssa. Kieli keskellä suuta, hitaasti arvioiden jokaisen provokaation, lähteäkö mukaan vai ei. Olin lähtemäisilläni, monesti, mutta pidin terävää kieltäni suljetun suun sisällä piilossa. Jotakin pientä purskahti ehkä Mennenin päälle, mutta mitäs söhlää sen spermansa kanssa. Siis kerman. Mukavuusalueeni on suurin epämukavuusalueeni.

Olen silti ylpeä itsestäni. Olen myös ylpeä Nimettömästä, jonka tilannetaju oli kerran elämässä kohdallaan. Annoin melkein jo anteeksi senkin, että se on tunkeutunut mm. kolmanneksi kohteeksi treffeilleni, mukamas tajuamatta ollenkaan missä on. Nimetön näpäytti isoon ääneen Johnny Deppiä, jonka plussapisteet ropisivat lattialle, sen latoessa sanoja suuhuni. On siis syntynyt keskusteluyhteys. Vaude. Se tosin kuuli minun puhuvan jotakin mitä en puhunut ja näpäytti minua siitä. Pisteet kolisivat kuin keilapallot. Ei ole ihan vesiliukumäki tämä yhteys paikasta A paikkaan Ö. Tai en tiedä onko se keskustelua ollenkaan. Se on vähän kuin piikkaisi betonia, mutta parempi sekin kun ei mitään. Minä en ole mielipuoli, eikä ehkä Johnny Deppkään. Emme edes betonia. Ainakaan minä, koska minusta vuotaa verta. Ja kyllä niitä plussapisteitä Johnny Deppillä riittää, vaikkei se siihen itse usko. Terapeutti sanoi, että se näyttää sellaiselta ressukalta. Että se pitäisi ottaa syliin kuten vauvat otetaan ja vähän keinuttaa. (Kirjoitin vauvat ensin, että vaivat. Kiitos Freud.) En sano mitä sanoin. En kerro koskaan. Kenellekään. Eikä Terapeuttikaan kerro. Sen ei tarvitse pönkittää yhtään mitään itsessään tai maailmassaan jakamalla meidän puheitamme. 

Muusa näyttää väsyneeltä, villaiselta ja syksyiseltä. Se lukee silmiäni kuin silmiäni ja meidän on pakko nauraa kuin idiootit. Rakkaus ympäröi meitä. Ei voisi pahemmin mennä pieleen. Kuulen liian monta kertaa sanan draama sen suusta ja meinaan purskauttaa sisäelimiä suun kautta ulos. Kaikki leikkivät etteivät tiedä draamasta mitään. Ei voisi mennä pahemmin pieleen. Naurattaa hullusti ja enemmän. Ilmaa saa huitoa lekalla, eikä se liikahda. Happi loppuu tämän paksun ja pöyhkeän pahoinvoinnin ja hysteerisen raukean paniikin keskellä. Hiki valuu varpaisiin. Sitten pussaan melkein kaikkia ja kahdesti Johnny Deppiä ja lähden kotiin. En tuhkaa matkalla yhtään ajatusta. Päästän ne avaruuteen ja olen tyhjä.

Enimmäkseen tiedän missä kuljin. Tein päivän työni ja kohtasin korkeanpaikan pelkoni kuin vapiseva ja jalaton muurahainen. Olen treenannut liian vähän. Olen joskus työkseni rakentanut vuoria, jopa huippuja, kankaasta ja kuumaliimasta, mutta silloin minulla oli vielä uskoa elämään ja siihen, etten tipu päälleni ja kuole heti. Ripustin hirtettyä kattoon. Kollegani on sarkasmin kuningas ja hän kertoili siinä samalla tarua isästään joka tippui selälleen samalta korkeudelta jossa itse juuri keikuin ja tippuessaan meni pikkuisen rikki. Naru kirposi käsistäni ja kiljuin. Meitä pelotti. Siellä se hirtetty nyt kuitenkin kiikkuu.

Seuraavaksi makasin rakkaan naiseni sohvalla ja puhuin suuni puhtaaksi ja join kannullisen maailman ihaninta teetä. Ja yhtä paljon kahvia. Ehkä se rauhoitti minut olemaan turvassa, angoran sisällä, ryystäen ja niistäen. Puhuimme kuukausia ja ehkä vuosiakin jatkuneen paskapuheen viimeisimpiä aaltoja läpi. Sitä, mitä se on kenellekin aiheuttanut ja mitä hyvää siitä on seurannut. Omalla kohdallani ainakin yksi uusi ikuinen ystävyys on kahvipöydässä sinetöity. Se on aika helvetin paljon enemmän, kuin yksikään juorukiimassa ejakuloiva huoranpenikka osasi edes toivoa. Anteeksi rumat sanani. Ne olisivat vielä rumempia, jos viitsisin takianne ryhtyä niitä tässä muotoilemaan. Ja jatkakaa rauhassa. Haen meille muille popcornia.

Irrallisia muistiinpanoja

Myrsky laittoi tukan sekaisin. Ei paljoa muuta. Satoi vähän ja tuuli. Nyt on sininen taivas ja tulinen aurinko. Olisin valmis metsään, mutta osani on ehtiä töihin. Niihin ilmaisiin. Olen konkurssissa ja sitä edistää mainiosti ilmainen työ. Yritän samalla käynnistää kuherruskuukauden. Kynsilakkaa on jo.

Löysin eilen vanhan tai uuden päiväkirjan välistä monta sivua irrallisia muistiinpanoja. Ne ovat vanhoja, sillä siellä on rivien välistä luettavissa kuollut nainen. Tällä kertaa se ei ollut minä. Mutta ne ohjeet saivat minut kyllä hymyilemään. Ei niin, että olisin niitä noudattanut, mutta vanhan ahdistuksen iloluontoisuus hymyilytää aina kun aika on kypsä. Nyt aika on kypsä.

PLAN B

Muista haaveet
tee niiden eteen työtä
edes vähäsen.

Laske miehet
anna niitten tehdä
itsesi eteen työtä.

Älä aina avaa ensimmäisenä ovea.

Vaihda kaktukset isompaan
ruukkuun
muista että ne voivat
hylkiä toisiaan
ne kyllä ovat samaa sukua
ehkä
jos muistat oikein.

Alenna ikärajaa
tv 5:n laatudokumentissa 70 v nainen nai 31 v miehen
tämä tarkoittaa sitä, että tuleva mieheni saattaa olla jossakin ja on nyt kolmevuotias.

Muista puhua
asioista
myös ikävistä
kyllä sinä tiedät jo
jos tapaat ihmisen.

Kirjoita
kirjoita mitä tahansa.

Heräät kevääseen aina.
Muista se kun itket pimeässä.
Muista että valo tulee aina.

Rakastu.
Se sattuu aina.
Älä lakkaa rakastamasta.
Ole vahva, älä epätoivoinen.

Rakastele.
Tiskaa.


Tätä jatkuu monta sivua. En tunne itseäni vahvaksi, mutta epätoivon nuolaisut tunnen. Ja hymyni menneisyydestä. Mikään ei tunnu missään, jos on valmiiksi kaavoittanut mielensä voimaan huonosti ja olemaan allapäin ja osaton. Sitä seisoo pahoinvoinnin punaisella matolla ja voi juuri niin huonosti kuin ikinä pystyy kuvittelemaan. Jos on hyvä mielikuvitus, voi kuolla siihen paikkaan, tai sitten annostella ahdinkonsa pidemmälle, kiduttavanmittaiselle elämänjaksolle.

Tätä minun piti yöllä ajatella. Kun yksi kaipaa pillua ja ystävyyttä ja toinen kaipaa unta. Minä kierrätän katsettani näissä ihmisissä ja sanon kltisti hyvää iltaa niin Johnny Deppille kuin satunnaiselle urpollekin ja olen nokkela ja hauska koomikon seurassa. Koska olen tänään päättänyt käyttää energiaani positiivisuuteen. Se karisee kuin lakka kynsistä. En minä pysty. Pystyn kuitenkin. Ja taputan hyväntahtoisesti Johnny Deppin jalkaa. Kyllä se ymmärtää. Se jalka on ihan rauhassa. Se tietää, ettei ole mitään mitä ei voisi olla.

Tämä oli minun olohuoneeni ja mitä tästä on tullut. Lämpimien raatojen kohtauspaikka ja karsina. Ei voi yhdellä naisella olla näin paljoa raatoja. Tuntuu hirveän kylmältä ajatella, että en ehkä koskaan enää tulisi tähän.

Olen nukkunut pitkät päiväunet. Sellaiset, joiden jälkeen luulee tilanneensa pizzaa ja nähneensä ensilumen virtaavan maahan. Mitään ei ole tapahtunut. vain unia. Kestää kolme tuntia nukkua pois rakastettavuuteni paino. Sen, kun joku sanoo, että olen rakastettava. Joskus minä uskon sellaiseen. Kolme tuntia. Ja myöhemmin toiset kolme. Harjoituksen puute näkyy, mutta ei tästä mitään tule, jos ei edes yritä.

Ne kaktukset muuten kuolivat pari vuotta sitten. Eivät olleet samaa sukua.

Vähän hyvästi

Heräsin aamulla hotellista. En vielä tiedä missä kaupungissa olen, mutta viihdyn täällä erinomaisen huonosti. Tai oikeastaan hyvin. Päätin avata elämässäni uuden oven. En saa sitä auki. Oven takana on positiivinen asenne, toppa tupakkaa, lääkitys kohdallaan ja kivi joka kävelee. Mukaellen Jarkko Lainetta. Muistaakseni. Elämä ei ole elokuva, mutta kyllä se taas sellaista muistuttaa. Tämä saattaa olla joku Lars Von Trierin. Filmaamaton. Onneksi.

Onko teille nollaamisen käsite tuttu? Minulla oli maanantaina ainakin yksi hieno hetki. Ei ole puhtaampaa nollaa, kuin istua saunassa rakkaan naisen kanssa ja puhella niitä näitä. Kylki kyljessä, alastomana hiestä ja sukkahousuista. Siinä voi vähän kirotakin. Ja nauraa. Että onhan tässä ollut kaikenlaista. Rakkauttakin. Sitten höyrytä puhtaana pimeässä syysyössä, polttaa siinä tupakka ja maata ensin yö ja vielä aamupäivä pienten eläinten keskellä. Tarkistaa Tekokuun viesti jossa lukee, että kyllä sinä olet turvassa. Koko ajan. Ei ole olemassa kosketusetäisyttä. On pelkkää etäisyyttä.

Puhua marsulle niitä näitä. Rakkaudestakin. Kahlata kostealla nurmella, katsoa jokainen kukka erikseen ja huomata, että pitkästä aikaa hyräily tulee itsestään, vaivattomasti. Se kantaa iltapäivään ja opetustuntien ohi. Olen zen vaikka lapset maalaavat kuin viimeistä päivää. Liimalla. Asemalla unohdan katsoa kuka on ketäkin vastassa ja luikahdan pimeän tunnelin läpi toiseen pimeään. Kävelen pidempää reittiä kotiin. Kerma hölskyy käsilaukussa. Huivin sisälle leijuu koivun lehti.

Sitten koko päivä puhetta ystävän kanssa. Kai tässä on jo ystävyyden piirteitä. Puhetta ja niin paljon punaviiniä kuin jaksaa kantaa. En voi olla huomaamatta, että kaiken massiiviahdistuksen keskellä, ihan vieressäni on ihmisiä, jotka vain rakastavat minua. Ja pitävät minusta huolta. Vaikka olisinkin reipas ja melkein jaksaisin itsekin, niin pitävät silti. Vaikka olisin hölmö ja ruikuttava, itsetunnoton apina. Jotkut pitävät jopa salaa huolta. Tosin se huolenpito saattaa välillä muistuttaa murhanhimoa. Olen joutunut jo kieltämään suklaalähetykset, sillä ne eivät todellakaan ole minulle hyväksi.

Tänään tunnen itseni terveeksi ja rakastetuksi. Haluan olla kaikkien hyväntekijöitten maalitaulu ja ottaa ihan kunnolla osumaa. Koska se tuntuu hyvältä. Pää on vanhasta punaviinistä raskas, mutta jossakin tämän kaiken onttouden perukoilla on valoa, lihaa ja verta. Juuri nyt kaikki on vähän hyvästi.

Olen vähään nääntynyt

Emme ole yhtä kaikki, mutta yhtä kaikki, ihmisiä.

Katson kuuta, sitten yskin, sitten nukun, uneksin ja maleksin vuoteessani. Unessa joku on vieressäni ja herään useasti ennen aamua kiusalliseen läheisyyden tunteeseen ja toisen ihmisen tuoksuun. Saattaa olla, että minuun on tarttunut ihmisen hajujälki tuolta jostakin. Saippuaa, hikeä ja partavettä.
Koska haistan, on niistämisen aika ohi. Väsymys on pysyvästi kerääntynyt laidoilleni ja pinttynyt. Sitä ei poista edes partavedetön lepo. Dementia on tullut jäädäkseen.

Tekee mieli hirveästi vorschmackia ja kävelen hitaasti ravintolaan. Selkäpuolellani, menosuuntaan vasemmalla, on jokin pistokohta, sydämen alapuolella, sydämeni alapuolella. Tarkkailen sitä ja astun ja huokaan, kyllä se siellä on. Vorschmackravintola on ummeessa. Kävelen Nimettömän kanssa seuraavaan ja saan suolatun avokadosalaatin. Rakastan suolaa. Rakastan avokadoa.

Ja puhetta. Puheeni alkaa olla lopussa, angstinikin alkaa. Saan luovuttaa niin paljon kuin haluan ja jaksan. Ei minusta tämän kummempaa ja vammattomampaa enää tule. Puhumme puheestani. Siitä onko se ehkä jollakin tapaa ylimielistä, arvottavaa, rumaa ja räikeää. Nimettömän mielestä kieleni on vielä selkeän puolella. Ja vain kerran hän muistaa saaneensa luun kurkkuun jostakin sanomastani. Mutta ei enää muista mitä sanoin. Tunteen muistaa. Puhumme sanattomuudesta ja lukoista, muistamattomuudesta ja muistoista, luottamuksesta kehon kykyyn muistaa ja ihmisen pelottavasta taidosta rakentaa tunteistaan uskottava kertomus ja tarina. Alku ja loppu, ymmärryksellä ja hyväksynnällä silattu todellinen sepite kaikesta.

Elokuvista ja kirjoista. Jatkamme Tollesta ja Coelhosta. Kuinka ne pitäisi kriminalisoida. Lisään listalle Bergmanin. Jos jokin fiktiivinen on vaikuttanut elämääni musertavan pahalla tavalla, se on Bergman. Sellainen luovuus on rikos ihmisyyttäni kohtaan. Ikuinen ja kenties tunnistamaton osa vammaani. Puhumme lisää miehistä. Miksi minulle läheisissä miehissä on niin paljon naista? Kysyn. Miksi minulle läheisimmät miehet ovat ihmisiä? Miksi minulle ei ole ketään? Ja nyt pystyn puhumaan tästä jo itkemättä vuolaasti.

Kysyyköhän Nimetön vielä senkin, kuinka tarpeettomuuteni oikein näyttäytyy? Se onkin kova pala, koska en tartu siihen. Mitä olen itse ajatellut haluavani ja toivovani ja onko tapanani syytellä muita? Tapanani on syytellä itseäni, ruoskia ja kiduttaa itseni hengiltä ja ampua päähän.Vai onko sittenkään? Pitäsikö minua tappaa vielä vähän enemmän? Toivon että olisin jollekin tärkeä. Joku tarvitsisi minua. Ja minäkin saisin tarvita. Ja että rakastaisin. Ja se mies olisi hauska ja menisi omia teitään ja tulisi aina joskus takaisin ja toisi mukanaan ainakin kahvia. Ja saisin hyviä orgasmeja. Ja se tulisi minua vastaan asemalle. Nimetön kysyy, että linja-autoasemalleko? Hyvähän näitä on tarkentaa. Saisi tulla mille tahansa asemalle vastaan, mutta yleensä ajattelen tätä rautatieasemalla tiistaisin palatessani kotiin. Sanon, että tällainen naurettava haave on aika vaarallinen, sillä olen erityisen tottunut saapumaan asemalle, jolla kukaan ei ole vastassa. Usein joku on jotain toista vastassa. Tämä on pinttymä. Kipeyden lisäksi se luo myös toivoa. Tosin kerran aloin itkeä sitä olemattomuutta. Minut tuntien, se on oikeastaan hauskaa. Kerron Pilvistä ja itsestäni. Kuinka olemme olleet toisiamme vastassa. Milloin jallukaakaota termarissa, milloin punaviiniä karnevaalimukissa.

Levittelemme auki lapsuuden traumat, sukupolvien ja -puolien näkymättömät teot ja totuudet. Sen verenperinnön, mikä meissä virtaa huomaamattamme. Katsomme ihmisiä. Miehiä. Puhumme niille ja niiden kanssa. Että olettepa te kauniita ja komeita. Mikä on se haava, jota itse tilkitsen ampumalla kuulan kallooni kerta toisensa jälkeen. Mikä on se mittamattoman laaja rakkaudettomuus ja kasvava huonous, jonka puolesta jaksan elää ja liputtaa.

Minussa asuu sisäänrakennettu epäluulo, ihmisviha, pelko ja häpeä. Todellisuudessa kukaan ei voi haluta minulle hyvää. Silti minulla riittää pieniä itserakkauden ja armon hetkiä. Joskus muillekin kuin itselleni. Murustelen rakkauttani sinne tänne. Ei kaipaus saisi olla itseinhoa ja häpeää, syvenevää kyvyttömyyttä ihmisyyteen, eikä rakkaus saisi olla musta aukko ja taakka ja hellittämätön kuolemanvimma. On valtavan suloista, että ihmisellä tai minulla on säilynyt kyky rakastua. Se vammauttaa silti ja viimeistään sitten kun ei enää jaksa pinnistellä, etsiä eikä löytää, saa olla itselleen armollinen. Ja muistaa mitä on pakkorakkaus. Se vain on. Sen kanssa ei voi taistella, eikä se koskaan voi vahingoittaa.

Tapaan miehen, joka lupaa kaiken. Aamulla vuoteeseen kahvin ja orgasmit, makkarakeitot ja mitä tahansa mitä keksin toivoa. Rakkaudesta ei puhuta. Mietin miten se kehtaa. Jos vain nyt lähdet mukaani, niin huolehdin sinusta. Se on Johnny Deppin kaveri. Se tietää, että olen tekojäätä, itkuinen ja pumpulia. Jään oikein kuuntelemaan ja katselemaan tätä lupauksen aaltoa. Mitä haavaa tässä hoidetaan? Minun täytyy saada pitäviä todisteita, mitä ja miten ihminen kaipuussaan lupaa ja vannoo. Ja miten mies on toiselle ystävä. Annan miehen kiemurrella ja ajattelen, että tämä on matelijoiden planeetta. Vasta sitten kävelen pois. Tunnen vain vähän myötätuntoa ihmistä kohtaan.

Rakkauteni kulkee seinän viertä ja kusee housuunsa. Sellainen raukkis se on. Mutta ihan kelpoa käyttistä elämälle. Arkitodellisuus on kärpänen, jota kissa ei saa kiinni, enkä minäkään. Kissa kehrää ja maukuu ja minulla vetää suonta jalasta. Makaan itseni näännyksiin. Kohta on taas nälkä, enkä jaksa kävellä kauppaan.

Ajattelen että jos tulisit, olisin kuin et olisikaan. Pakosti. Hengitän ja juon paljon vettä. Olen vähään nääntynyt.

Mulla on uusi mekko

Olin tänään vahingossa kahvilla poikain kanssa. Puhuttiin enkelimarsuista ja naisista ja pakolaisista ja yksisarvisista ja Siskonpedistä ja viinasta ja sen juomisesta ja juottamisesta ja miehistä ja. Että jos ei itse juo, niin saattaa muuttua sellaiseksi tyypiksi, joka juottaa muita humalaan. Työkseen. Sikakänniin. Se on kyllä aika kinkyä.

Sitten pojat alkoivat puhua poikien juttuja. Sellaisia, että taidan tästä lähteä parturiin värjäyttämään nämä harmaat piiloon ja katso nyt tätä tukkaa, tän verran tää on kasvanut, voi ei, mä en ala tän kanssa, mitä mä teen?! En aina tajua miten nää jutut menee, mutta joskus, ihan joskus pieni siru mun päässä aiheuttaa sähköisen reaktion ja näen asiat kuten ne tositeeveessä nähdään. (Mun teeveestä ei tule mitään, kun en ole kolmessa viikossa saanut kanavia näkymään. Ei niin, että katsoisin teeveetä muutenkaan ikinä, mutta nyt kipeydessä olen hetkittäin kaivannut sitä.)

Sanoin niille pojille, että tämä menee nyt väärin. Minä olen tässä se nainen jonka pitäisi ulista hiuksista sun muusta. Sitten katsoin, että kumpikin niistä oli kuin joku saatanan joulukuusi. Että teillä on enemmän korujakin kun minulla! Heti tuli noottia, että voi vitsi kun mun korut on kulunut puhki ja tiiätkö sä sen yhden korutaiteilijan, kun pitäisi saada heti lisää. Ja minä tiesin. Soitin sille, että ollaan tässä poikien kanssa kahvilla ja niitten pitäisi saada shoppailla lisää koruja, että onnistuuko, nyt heti tai kohta? Onnistuu kyllä.

Ongelmani ei ehkä olekaan minä. Ongelmani on ehkä nää tytöt joiden kanssa hengailen. Välillä tulee sellainen olo, että olen ainoa mies koko porukassa, enkä kuitenkaan. En taida tarvita miestä. Tarvitsen jonkun vitun hyvän naisen. Ikävä kyllä se vitun hyvä nainen on jo tässä. Ikuisesti. Vittu että vituttaa.

Jätin ne poitsut lakkaamaan kynsiään ja menin kirpparille ja ostin uuden mekon. Se maksoi kolme euroa ja siinä on höyheniä. Katsoin kirpparilla, että siinä on kivoja kukkia, mutta vasta kotona huomasin ne höyheniksi. Varmaan marsuenkelin höyheniä. Siinä on myös joku nirunaruliehuke, jonka voi sitoa rusetille tuohon tissien päälle. Huomasin tänään siis senkin, että mulla on tissit. Ja vasemmassa tississä on nytkin jotain glitteriä. En tajua. Voi se olla syöpäkin. Ja korkokengät. Korkokengät pukee mua, mutta mä en todellakaan aio pukea korkokenkiä. Ei sitä tiedä, vaikka tänään taas joutuu hukuttautumaan. Hukun mieluummin niin sanotusti saappaat jalassa.

Iloiseksi minut teki eilinen lukijapalaute. Tai ystävyyspalaute. Puhuttiin Marian kanssa puhelimessa. Sanottiin monta kertaa, että vitun elämä ja vitun kaikki. Se on naiseutta parhaimmillaan. Tänään, kävellessäni kahvilaan ja muotoillessani päässäni kolumnia Lahden yöllisestä tötteröpaskanatsikyrvästä ja kotimaani kiputilasta ja kaikesta ihmispaskasta, minut pysäytti ihminen. Se oli mummo ja se oli yli 80 v. Se sanoi, että anteeksi nyt kun minä teitä näin häiritsen, ja näin hupsulla asiallakin, mutta kun katsoin teitä jo kaukaa ja sitä miten reippaasti te oikein kävelette! Minä niin haluaisin jaksaa kävellä samalla tavalla ja olla noin määrätietoinen mutta kun en enää pysty. Siinä suli natsikyrvät atomeiksi. En kyllä kertonut, mikä sai askeleeni niin ylvään reippaaksi, vaikka luulen, että se mummo olisi ymmärtänyt kaiken. Siinä me olimme, kaksi vierasta ihmistä, itku silmässä ja puhelimme vaeltamisesta Lapissa ja tuntureista ja kaduista ja maailmasta.

Ei saa unohtaa, että tämäkin maailma on.

Alustavasti toipilas

Kaikki ehtii valmiiksi ennen itsemurhaa. Tai ainakin kuukautiset ehtii. Millään muulla ei ole oikeastaan väliä, sillä jos joku selviää viikkoja pms:n kourissa, samalla sairaana ja mielenvikaisesti pakahtuen ja räjähdellen, on sellaiselle ihan oikein, että se elää ikuisesti. On hieno tunne, kun ei ole jäljellä toiveita tai haaveita. Luovuttaminen ei ole raukkamaista. Luovuttaminen on vain luovuttamista. Paperista tulee valkoinen ja tyyni. Tilukset tuplaantuvat. Ei tarvitse merkkailla ja kuseskella ympäriinsä. Nyt ollaan sentään ikuisuuden äärellä. Tulepa tänne ihminen häiritsemään minua, niin tapan sinut. Sellaista rakkautta on nyt tarjolla. Ikuisesti.

En ole hoitanut itseäni. Ei minua oikein voi hoitaa. Suurin sairauteni ja vammani on minä itse. Olen levinnyt kaikkialle ja tartutan tätä vielä ympäristöönkin. Kuolette kaikki.

Hyviä päiviä on. Ihmisiä, juhlaa, taidetta ja kaikkea muuta paskaa. Puhetta. Ja muutama päivä pelkkää unta. Tilillä on 80 senttiä rahaa. Ollut jo monta päivää. On pakko kävellä keskustaan ostamaan lapselle ruokaa. Ja kissalle. Jään kahville ja katson maailman läpi. Joku on ostanut toiselle kukkia. Äiti tuo tyttärensä lounaalle. Aurinko paistaa. Tori kukkii. Lapsi ryömii tissille. Syön lounaaksi särkylääkkeen. Hymyilen makkarakeitolle. Sitä ei ole vieläkään tullut, vaikka se on jo toistamiseen etsintäkuulutettu. Elämäni on suuri vitsi. Sellainen huono, joka ei naurata.

Naurattaa se hetkittäin. Kaveri utelee onko minulla taas uusi mies? Ei ole. No onko se varattu? No ei ole. No miksei sitten? No kun ei. Ai onko se Muusa? No ei ole, tai siis on, ainahan se on, mutta ei se ole mies, se on ikuinen. Ja sitten hymyilen itsekseni, kun tajuan, miten paha puhe kantaa kaikkialle ja kauas, maailman ääriin. En jaksa korjata, ettei minulla ole varattua miestä, ei ole koskaan ollutkaan. Enkä jaksa kysyä, että kuka nyt on kielen päällä juorujen mustissa aukoissa. Koska minua ei kiinnosta. Skitsofreniaa se tosin lisää. Olen varmaan joskus Vuoren kanssa päättänyt, että vastaamme kaikkiin juoruiluihin ja huhuhin reippaasti että kyllä tämä on näin. Unohdan sen aina kun tilanne on päällä ja menetän mahdollisuuteni lisätä vettä myllyyn.

Voin kertoa nyt yhden salaisuuden. Vaikka minulla olisi kuinka monta miestä tai naista, niin luuletko, että enää ikinä kertoisin siitä kenellekään? Oletteko huomanneet, että voittopuolisesti kerron vain sen, mitä minulla ei ole? Tarkkuutta saatanan zombiet!

Kävelen takaisin kotiin, nousen niitä sammaloituneita kivirappusia. Tykkään niistä tavallaan. Kun kävelin niitä pitkin kotiin ensimmäistä kertaa, ajattelin Johnny Deppiä. Sitä miltä se tuoksuu (pesuaineelta) ja miltä sen niska tuntuu sormenpäissäni. Ja samalla meinasin kävellä päin puita, kun puhelin piipahti. Hymyilin sisääni. Ajattelin sitä, miksei hella mene päälle ja kuinka väsynyt olenkaan muuton jälkeen ja nälissäni. Kohta tulin sairaaksi kaikesta. Nyt en hymyile. Etsin uusia reittejä. Uutta vakiintunutta tietä paikasta toiseen. Välillä tulen rantoja pitkin, varsinkin silloin kun tekee mieli hukkua. Välillä Puistokatua, sillä se työntää lehtiä vasten kasvojani. Kunhan kävelen.

Jokin muutos olisi kyllä paikallaan. En tainnut ihan tajuta, että se muutos on tässä nyt. Se on ollut jo monta viikkoa. Voin tietenkin ruokkia sitä. Esimerkiksi lopettamalla työnteon ilmaiseksi, vaihtamalla maata ja kaupunkia ja keittämällä makkarakeittoa. Ensin kuitenkin alkoholisoidun ja poltan talon.


Jään kahville ja kirjoitan rästiin jääneen horoskoopin kaloille. Sitäkin varjostaa epätoivo ja kaikki muu paska.

KALAT: (voimassa maailmanloppuun asti)
Tunnet joskus laajalevikkistä riittämättömyyttä koko maaailman suhteen. Likemmin tarkasteltaessa se onkin koko universumi, joka on mittakaavaasi sopimaton. Olet aina valmis auttamaan ja analysoimaan, mutta muista, että niin naapurin Erkillä/Eevalla kuin unimversumillakin on luontainen vastustuskyky ylimääräistä kipua ja apua kohtaan. Mustat aukot taas imevät sinut tyhjiin, ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Jossakin on varmasti myös joku tumma kohtalokas muukalainen, joka on valmis niin imemään kuin sylkemäänkin. Varo räkää, äläkä sekaannu Saturnuksen renkaisiin, ainakaan pelkästään hyväntahtoisuutesi vuoksi. Se ei tee hyvää herkkyydellesi ja tunteikkuudellesi.

Koska olet helposti ohjailtavissa ja altis kaikenlaisille elämän hömpötyksille, sinun kannattaa harkita kahdesti, ennen kuin ilmoittaudut mukaan ensimmäiselle lennolle Marsiin. Sinulle riittää pienempikin maailma. Vesi on elementtisi, joten Mars-lennon sijaan voisit harkita vaikka uimaopettajan virkaa. Viransijaisuuskin riittää. Tällaisessa hommassa saat tyydytettyä luontaisen valmiutesi astettaa toisten tarpeet omiesi edelle, aiheuttamatta kuitenkaan kovin laajaa tuhoa psyykellesi. Muista pitää silmäsi auki, sillä ne ovat oikein kauniit. Ja tukka hyvin! Ei sitä koskaan tiedä, mitä kulman takana vaanii. Muista myös rajata ne silmät. Kannattaa ehkä myös mennä juomaan punaviiniä yhden todella viehättävän naisen kanssa, johon törmäät liian harvoin.

"Komisario näytti todellakin toisinaan siirtyvän muihin maailmoihin, eikä kukaan silloin halunnut lähteä hänen mukaansa."
- Fred Vargas, Kuriton mies nurin

Kyllä ilo ilman viinaa on teeskentelyä vaan. Ainakin välillä. Krapulan ankeus ei ole mitään verrattuna elämän ankeuteen. Jäljellä on myös muisto viivasta ja pienistä kivoista ihmispoloista, puheesta, tanssista ja hetkellisestä ilosta. En tosin ole niin varma ilosta. Luulen että minun pitäisi tehdä juuri nyt töitä. Kirjoittaa ja sanoa, kertoa viivasta, kuinka se liikkuu ja valmistaa tietä värille. Kuinka se on musta, haparoiva ja todellinen. Viiva on ilo silmälle, todellisuus ei. Jätän viivan. Se ansaitsee muhia vielä hetken. Sanon sen kohta. Tiivistän sen kaikessa laajuudessaan.

Istun parvekkeella ja tarkennan taivaalle. Sielläkin liikkuu musta. Yritän miettiä mikä ihme se on, kunnes tajuan että se on lintu. Sen on pakko olla lintu. Sitten näen sen kahtena, mutta se on toiveajattelua ja kuvitelmaa. Se on yksi kokonainen musta lintu joka liitää. Varpaani ovat kylmästä siniset ja nenä on vihdoinkin puoliksi tukossa. Kahvi on mustaa ja öljyistä, maidotonta. Haen vaatehuoneesta villasukat. Minulla on mahdollisuus vaikuttaa hyvinvointiini.

Unettumuus on peltoaukea ja humalaisen uni. Istun Muusan kanssa reunalla ja kuuntelen. Muusa polttaa kaikki tupakkani. Minäkin poltan. Muusan rauha rauhoittaa vähän itseäni, vaikka väistelenkin sitä. Haluan olla juuri näin osaton ja möhkälemäinen marttyyri. Muusa antaa olla. Minulla on paha olla. Muusa tuskin edes huomaa päälläni lojuvaa marttyyria ja itsemurhaani. Meillä ei ole mitään toivoa. Meillä on punaviiniä ja tupakkaa ja jossain meillä on Vuoremme. Puhumme siitä ja William Shatnerista. Naisista. Myrskystä. Jostakin, en minä tiedä ja rakkaudesta ehkä. Tämä puhe pitää minut hereillä ja maailmassa. Olkoonkin tärähtänyt maailma. En voi edes kiistää rakkauden olemassaoloa, kun se leijuu kuitenkin tässä ympärillämme, joka henkäyksessä. Olen voimaton hengityksen edessä, se voittaa aina, lyö itsensä läpi. Rakkaus on, ikävä kyllä, kaikkea paskaa. Ja paskaa on aina. Kahvi on jo kylmää ja juon sen silti. Varpaat lämpenevät.

En pidä siitä miten rakkaus ilmenee suurena olemattomuutena. Minulta ei tietenkään kysytä. Minun tunteillani ei ole mitään väliä. Niitä ei ole olemassa muutoin kuin minussa. Antaisin ne mielelläni pois, mutta kukaan ei tee niillä mitään. Ne ovat täysin tarpeettomia. Ongelmajätettä. Tiedän kuinka rakkaus olemattomuudellaan voi vallata mielen, tappaa ja kiduttaa. Voisiko se joskus tuoda tullessaan jonkin pienen hyvän jutun, konvehdintapaisen suupalan, unentäyteisen yön ja hipaisun toisen ihmisen ihoa? Rakkaus sanoo, että periaatteessa tämä kaikki on mahdollista. Katso nyt noitakin ihmisiä, kuinka rakastuneita ne ovat ja kuinka iso niiden suklaarasia on. Ja katso noitakin, kuinka ne hymyillen taluttavat toisiaan läpi vuosien ja avaruuden. Katso ympärillesi, kyllä se on mahdollista. Rakkaus on kaikkialla.

Vaadin sitä toteuttamaan kaikki pikkuiset toiveeni ja se kohtelee minua samalla intesiteetillä ja ruokottomuudella kuin universumi. Ampuu aivot pihalle ja lataa taas. Osoittaa sormella haavoihin, arpiin ja isoihin mustiin aukkoihin minussa, törkkii mätäneviä kohtia. Se pakottaa sovittamaan ylleni vielä tätä yhtä uutta osattomuutta. Vanha kun on jo vähän repaleinen.

"Mun tukka nousee pystyyn, aina kun näen sut."

Saan sen lapsen hengiltä. Olen nuijinut, potkinut ja viillellyt sitä kaksi viikkoa. Nyt se alkaa vihdoinkin päästä hengestään. Ei nosta enää päätään tai yritä olla mieliksi. Sen inhimilliset piirteet alkavat haalistua ja kellertävät mustelmat muuttuvat pieniksi auringoiksi. Se laajenee ja se supistuu, se alistuu ja voittaa mielitekonsa. Se on värikkääksi murjottu, se on ilotulitus jokaisen voittomaalin jälkeen. Hengitän vapaammin. Mätä valuu hiljalleen ulos.

Lapsen isä sanoo, että mene lääkäriin. Jos et itsesi takia, niin lapsen. En mene. En jaksa. Ei kiinnosta. Luulen että flunssaan voi kuolla, mutta en kerro mitä kaikkea tämä flunssa pitää sisällään. Tämä on viimeinen flunssani. Tähän on yksi hyvä lääke. Minua ei enää kiinnosta mitä minulle tapahtuu tai ei tapahdu. Hengitys kulkee helpommin. Kirjoitan sen käsin päiväkirjaan.

Sivut loppuvat. Eivät kesken. Ne vain loppuvat. Kirjoitan, kuinka kolmiviikkoiseni rakkaudettomuuden kourissa on pelkkää matelijan paskaa, nöyryytystä ja itkua. Rakkaudettomuus on itsemurha, itseinhon bakkanaali ja lämmin kusi kasvoilla. Haluan vain, että tämä on ohi, eikä mitään tällaista enää tule. Kai sellaisesta voi itse päättää? Kun tämä tie on ohi, ei ole enää mitään. Se on umpikuja jonka päässä on tiilimuuri, tai se on umpikuja jonka päässä loistaa valo, mutta se on loppu kuitenkin. En vaan enää ala. Se mitä siellä on, on yhdentekevää.

Lopulta vaikka kuinka vähän voi olla liikaa. Ihan hippunen vaan. Ilmassa leijuva pölyhiukkanen. Se on niin paljon, että siihen sortuu ja romahtaa, kuolee vähän ja itkee viikkoja. Liikaisuuden nuppu aukeaa. Räjähtää kukkimaan ja märkimään.

"Mun tukka nousee pystyyn, aina kun näen sut." Hirveän kaunista. Jälkipölyä. Pyydän automaattisesti anteeksi, mutta lauseen onkin tarkoitus olla positiivinen. Olen jo kävelemässä pois, pelkään että joku on tappamassa minua taas, ennen kuin ehdin kuolla rauhassa. Joku silittää poskeani. Se on kuin lyönti. Suuri ilveily. Katso kuinka me murhaamme sinut. Hymyilemme kohteliaasti, kun hirtämme sinut ja hukutamme.

Kävelen rauhassa rantaan. Miten voisi hukkua, kun märkä sukka tossun sisällä ärsyttää? Jos huomenna ei sada, menen takaisin rantaan.

Kuumeongelma

Yves Bonnefoy, kokoelmassa Douve puhuu, Otava, 2002

Kehoni reagoi mieleni mukaan. Flunssa on helpottamaisillaan, mutta se saatanan paska rauhanen on tulehtunut. Olen kuumeessa. Ei ole varaa mennä aina lääkäriin ja sairaalaan. Saati lääkkeisiin. Alan yskiä. Vetää suonta. Oksettaa. En vaan mene. En tee mitään. En enää halua.

Ei koskaan enää. Menen nyt sinne bunkkeriin. Lähetys on loppu.

En jaksa silittää itseäni. En jaksa olla näin näkyvästi vajaa. Jännä, kuinka ruumiini tosiaankin mätänee. Käykö muille samalla tavalla? Ruumiini on kyllästynyt elämään minussa. Se haluaa pois. Se mätänee kun ei muuta voi.

Sanovat että muuta Iisalmeen. Sanon että kaikki muuttuu vain pahemmaksi niin. Toisaalta miksi muuttuisi. Tai miten voisi. Eihän tässä ole muuta ongelmaa kuin minä. Tänne on kuulemma muuttanut joku joka osaa maalata. Tuhahdan, ettei se riitä. Työkaverini mielestä se ei ole miinuskaan. Miehet ovat vain logistiikkaongelma sen mielestä. Se hiihittää, ettei se oikeastaan tiedä mitään, kun itse on aina joutunut tai ajautunut parisuhteeseen. Tekemättä yhtään mitään. Minuakin naurattaa, koska se on niin epäreilua. Sanon että tässä iässä vähän kaikilla on jo tämänsä. Minun tämäni on vain vähän vammainen ja yhteensopimaton. Enkä minä oikeastaan puhu mistään parisuhteesta vaan ihmisenä olemisesta. En koskaan pääse edes siihen ajautumisvaiheeseen, eivätkä asiat tapahdu minulle ihan vahingossa ja huomaamatta. Vaikka tapahtuisivatkin, olen se ikuinen sisar tai äiti. Tai melkein ihan kiva, mutta vähän luonnonkatastrofi. Hyvin väsynyt luonnonkatastrofi.

Menen yöllä ajatuksissani junan alle. En tietenkään oikeasti mene. Joku on kirjoittanut tästä artikkelin. Katson kun pääni leikkaantuu irti. Se lohduttaa. Tarkka kuoleman kuvittelu vapauttaa elämään. Tämä on artikkelitietoa.

Yön itkun jälkeen puhun kaikille talon eläimille. Ruokin ja silitän. Aamusumu on niin raskas, että se painuu vetenä alas. Ihmiset ovat menneet. Teen itselleni aamiaisen vuoteeseen. Tarpeeksi kahvia ja yksi särkylääke. Nautin rakkaudenosoituksen, sen että täällä on aina minua varten kermaa. Kosketan sumua.

Kotimatkalla ajattelen kolme kertaa, että tässä voisi jäädä mukavasti junan alle. Taivas on ihan helvetin kaunis. Leiskuva ja mustelmilla. Ei ole mitään, mitä tarvitsisi odottaa. Kuume nousee vähän lisää. Käveleminen sattuu. Väistän vastaan tuulevia lehtiä. Olen säikky ja valun mätää. Nauran hiljaa. On ilmiselvää, millainen mielipuoli se ihminen on, joka edes vahingossa ajautuu lähelleni.

Virrassa

Muusa soittaa iltapäivällä. Ja nauraa räkättää korvaan. Epäreilua. Senkin imbesilli ja hymyilevä ystävä rakas. En selviä selviän. Puhumme matelemisesta ja korjausliikkeistä. Universumin kyvystä kyykyttää meitä isolla kädellä. Henkisestä elonkorjuusta, joka ei olekaan omamme, vaan liru isoa virtaa. Nöyrtykää, senkin pienet villi-ihmiset, jotka luulette kaiken olevan käsissänne! Kyllä me nöyrrymmekin, mutta meissä molemmissa elää kipinä ja liekinheitin. Ja kummassakin ripaus vimmaista halua opettaa ja pelastaa. Minussakin elää yhä itseeni nähden kaksinkertainen marttyyri, vaikka olen puhunut sitä vuosikausia pois. Muusassa elää jonkinlainen Jeesus ja agitaattori. Ja meissä molemmissa vielä se pieni lapsi, jota itse ainakin nuijin hengiltä minkä kerkiän. Nämä tyypit eivät aina ole parasta seuraa. Onneksi nyt ovat, sillä nauru pysyy jotenkin läsnä, vaikka sitten taas johdattaakin äkilliseen itkuun.

Todellisuudessa mikään ei ole käsissämme. Ainoastaan oma suhtautumisemme on. Se langettaa vielä monta, omasta mielestämmekin pöyristyttävää tuomiota. Muusa on voimantunnossaan ärsyttävän aurinkoinen ja koska olen tällainen ihmisimuri ja tunnesieppari, nappan sen tunteet ja nukun itseni tainnoksiin. Unesta tulee niin pitkä ja hyvä, etten halua illallakaan vielä herätä. Kenenkään muun kärsimyksillä ei ole minulle mitään väliä. Ja minä sentään pidän itseäni empaattisena. Oma kärsimykseni on ilmeisesti sitä kaksinkertaista marttyyrianikin suurempi. Taidan hankkiutua siitä eroon.

Osattomuuteni on hyvin pientä. Minulla on tässä kaikki mitä voi toivoa. Paitsi kahvi loppui juuri, mutta minulla on kuitenkin keinoja saada sitä lisää. Aikoinaan murskaksi hiottu ihmisyytenikin  on hiljalleen rakentunut vahvemmaksi ja kestävämmäksi. Minulla on satunnaisia rohkeudenpuuskia juosta vaikka päin seiniä. Unohdan joskus, että sellaisesta on seurauksia, mutta jos pohtisin seurauksia en ottaisi askeltakaan. Olisiko niin parempi? Ihmisruumis ja -mieli on luotu kestämään. Se on puutteellinen sekasotku ja kokonaisuus, joka on viskattu maailman virtaan ajelehtimaan ja sen luoja on varmasti ollut esimerkillinen sekakäyttäjä. Pyydä siltä sitten armoa. Hah.

Kaiken unen ja rään ja itkun jälkeen soittaa Johnny Depp ja pyytää anteeksi. Minä räin sen korvaan ja annan anteeksi. Olen iloinen, että siinä on tarpeeksi miestä. Ihmistä. Yritän olla valottamatta omia tunteitani, etten pelota sitä nurkkaan. Ei sen tarvitse tietää nyt enempää, eikä minun kannata olla tämän enempää hädissäni. Jatkuva nousujohteinen pähkähulluus ja rehellisyys on aivan perseestä. Samalla unohtaa sen, ettei ole yksin tässä virrassa. Kaikki ovat. Sitä ei voi ohjailla kuin kevyesti räpiköiden omalta osaltaan. Minä taidan olla kipeän rakastunut, mutten kuitenkaan ymmärrä, että samalla tapahtuu Johnny Deppissäkin jotain, mihin en voi mitenkään vaikuttaa, mutta joka tapahtuu osittain minun ansiostani. Eikä se mitä tapahtuu ole minulle välttämättä suosiollista. Oikeastaan se ei liity minuun mitenkään. Ehkä se on Johnny Deppille suosiollista. Olkoon niin. Kipu johtuu siitä, että käännän kaiken yhdeksi valtavaksi osattomuudeksi. Miksi en vain kohauta hartioita ja käännä katsetta pois. Ai niin ne omat tunteet.

Samalla maailmani rakkaimmat ihmiset liikkuvat juhlavalaistuksessa liepeilläni ja ottavat minut syliinsä. Varsinaista osattomuutta.