3/31/2016

Epäilyksen polttopiste





Aurinko tekee joka päivä ihmeitä. Sitten kun se menee pilveen, on maailmassa taas neljänkympin rajoitus ja sanat uupuvat ja takeltelevat itsestään. Voi nukkua ja ehtii istua paikoillaan. Vaikka kahvilla E:n kanssa. Työ ja miehet! Kuvat, bileet, pesiminen, pitkä raskas talvi, oppiminen, kasvaminen ja kehittyminen ja lapsuus! Kahvi, miehet, astma ja muna! Kaikki tärkeimmät. Miehet jotka häpeilemättä! Ja entä naiset, entä me? Kaikki vaan nippusiteillä yhteen. Vielä sanatkin.

Puhuimme tästä jo viime syksynä. Muutoksesta. Nyt muistan sen paremmin ja nimeän muutoksia. Nimesin ne varmasti silloinkin, mutta pääni sumensi ihastuminen, kauhu, masennus ja ahdistus. Muutto. Rakkaus. Nyt en tunnista rakkauttani vaikka se kävelee kadulla vastaan. Tervehdin sitä kuin omille teilleen karannutta hulttiota tervehditään, lyhyesti. Tankkaan surua, odotusta, kiusantekoa ja tietoa. On rakkauksia ja rakkauksia. On iloja ja iloja. On eroja, äärilaitoja ja tavallisen kauniita tekoja ihmisten kesken.

Enkä nyt ole surullinen. Olen iloinen ja lähes turvallisella tavalla pelokas ja kauhuissani. Äärilaidat vaihtuvat, äärilaidat valehtelevat. Tiedän ettei tämä ole helppoa ja että voin tippua nuoralta milloin tahansa, mutta opettelen saamaan kaiken. Tai liikaa. Tai tarpeeksi. Opettelen ottamaan edes yhden askeleen.

Toistaiseksi koen olevani vain nälästä kiimainen koira, joka ei uskalla hotkia kaikkea kerralla. Täällä jossakin on varmasti ansa, en vain näe sitä. Voi se olla myrkkykaasuakin.



3/28/2016

Jos ei usko tulevaisuudessa vaanivaan punaiseen


Herään painajaiseen. Venytän aamua. Olen syöksymäisilläni itkuun ja istun sängyssä täristen. En halua tällaista aamua ja nukahdan uudelleen. Herään seuraavaksi paremmin. Vessaan on ilmestynyt oksennus, sitä on tatuoitu lattiaan ja seinille.  Miten sitä voi olla kahden metrin korkeudessa? Suurin osa on kuitenkin osunut häränsilmään, itse pyttyyn. Huokaan, keitän kahvin ja alan hinkata. Aurinko paistaa.

Aurinko paistoi eilenkin, lopulta. Muusa tuli avaamaan parvekekauden parvekekauteen valmistautumattomalle parvekkeelleni. Kahvia ja tupakkaa. Me siristelemässä auringolle, uhkailemassa sitä polttoroviolla. On niin hyvä puhua. Haparoida ja tarkentaa. Ei niin, että meidän puheemme olisi mitenkään erityislaatuista muihin puheisiin verrattuna, mutta osaamme parhaimmillamme vaihtaa sanoja niin, että omat itsekkäät ja painavat ajatuksemme selkiintyvät ja helpottuvat, kasvattavat ja tarkentavat meitä ihmiseksi joka olemme. Tiedämme jotakin itsestämme ja siten toisesta. Sitä ei tarvitse salata eikä peittää. Pelko, armo, rakkaus, himo, kaipuu ja valinta. Se kaikki tulee aina niin nopeaan. Minussa läikkyy aurinko ja rakkaus, epätoivoinen pelko. Ollaan hetki ihan levällään ja minua melkein itkettää. Olen maailman onnekkain nainen, kun minulla on näin rakas mies ja vielä toinenkin. Jollakin tavalla kolmaskin. Rakkauteni kohde. Rakkauteni hohde. Olen tehnyt valintoja. Yritän elää niitä läpi.

Olen jo myöhässä brunssilta. A:n brunssi ei petä koskaan. Jollakin tavalla neljän tunnin naispuhe virtailee samoja uomia kuin puhe Muusan kanssa. Olen kylläinen sanoista, ruoasta ja päivän mittaan tekemistäni valinnoista. Jossakin vaiheessa huomaan saarnaavani ääneen uudelle ihmiselle. Siitä kuinka on elettävä rakkautensa ja kaipuunsa ja ikävänsä jotenkin muuten, kuin suostumalla kynnysmatoksi, nuoleskelemalla rakkauden viimeisiä armonpaloja pöydän alta ja palaamalla sellaiseen suhteeseen, josta olisi alunpitäenkin ollut parasta karata jo kauan sitten.

En ihan näin sanonut, vetelin ilmaan laajempaa draaman kaarta. Jos olisin hetken aikaa (kerrankin) ajatellut, olisin sanonut sen noin. Aivoissani soi kilikello joka kertoo että lopeta heti. Lopetan kesken lauseen. Mutta jatkan heti ja pyydän anteeksi. Jatkan vielä vähän. Lopulta jatkamme kaikki, rakkauden kohteena olemisesta, rakkauden tunnistamisesta, mieslistasta, itserakkaudesta ja itseinhosta, mistä milloinkin. Ja syömme. Puhumme toki myös syövästä, epilepsiasta, punkeista perseessä, kananmunista, kissoista ja oksennuksesta ja eläinten oksennuksista. Ja syömme lisää. Olen kiitollinen ikäisistäni ja vanhemmista naisista, joiden elämä on sillä tavalla kohdallaan, ettei tarvitse olla mitään muuta kuin on. Riitämme kaikin tavoin toisillemme ja nauramme kuin possut. Ja syömme vielä mansikoita ja juustokakkua. Lopuksi A sekoittaa mimosat ja brunssi on täydellinen.

Myöhemmin illalla siivoan parveketta kesäkuntoon. Sormet ovat jo kohmeessa. Alan väsyä. Puhun Joonakselle. Se on siellä satojen kilometrien päässä, lampaan jämät mahassa. Puhumme kiimaisesta lampaasta ja viisaasta siasta ja sipsikaljavegaaneista. Faabeleiden päivä.

Herään painajaiseen. Olen siinä sätissä Joonaksen kanssa. Se kertoo asioita joita en halua tietää mutta silmäni ovat liimautuneet tekstiin. Näen Joonaksen tekstin takana, kummallisessa keltakeltaraidallisessa pyjamassa, ja se väri viiltelee silmiini. Päätän etten sekoa, mutta paine käy ylivoimaiseksi, räjähdän itkuun joka ei kuitenkaan tule. En saa happea. Herään. Rauhoituttuani teen valinnan ja päätöksen, etten suostu katsomaan tätä.

Keltainen on valon ja lämmön, auringon väri. Se on myös viisauden ja oppimisen väri. Viestimisen väri. Varoitusväri kuitenkin. Liikennevaloissakin se tulee ennen punaista. Voi taas valita. Tavallaan. Jos ei usko tulevaisuudessa vaanivaan punaiseen.




3/27/2016

Itku haisee usein sisäliikuntahallilta





Kävelen dementoituneena kaupungilla ja palautan avaimia ja etsin avaimia. Olen uninen ja säpsähtelevä, pikkuisen äreäkin. Kaikki on harmaata ja valkoista ja mustaa ja kaikkialla on paskaa ja roskia ja vettä ja soraa ja räntää joka sataa vaakasuoraan ja tuulta joka tuulee takista hupun irti. En tykkää tästä kohdasta kevättä, joka on Jumalan luomista visioista vittumaisin. Varmaan sillä on ollut krapula ja se on ollut äreä ja ajatellut, että ei sitä koko ajan voi vitosen tikkiä tehdä. Eikö se saatana osannut olla seitsemää päivää skarppina?  Minun mielestäni Jumala olisi luomisentuskassaan voinut olla kaikkineen maltillisempi ja vähemmän krapulainen. Positiivista tässä on se, että ei sada soraa. Tai paskaa. Olisihan sekin mahdollista.

Otan kaikesta paskasta kuvia ja talletan kuvat sekä sydämeeni että kovalevylle. Kun heinäkuussa valitan, ettei +9 asteen lämpö riitä, enkä tykkää hyttysistä ja siitä, että sataa sammakoita, niin katselen kuvat läpi. Jo hymyilyttää. Etsin todistusaineistoa siitä, että vuonna 2011 olisin polttanut pääsiäisen aikaan ihoni auringossa ja löydän. Ei tämä aina ole ollut tällaista. Vuonna 2011 olen samalla tappanut kevään ensimmäisen hyttysen. Tyynyllä. Tosin sinä vuonna pääsiäinen oli kuukautta myöhemmin. Kevät kulki aivan toisissa sfääreissä.

Galleriassa saan lasillisen valkoviiniä, ehkä toisenkin. En aio lähteä jatkoille, mutta lähden kuitenkin, vähän, saadakseni lasillisen punaviiniä. Meillä on oikein hauskaa. Puhumme aika paljon viemäreistä. Viemärimiehistäkin, mutta enimmäkseen kunkin omasta suhteestaan viemäriin. On siis tilanteita, jolloin tulisi tilata paikalle viemärimies ja lopettaa itsenäinen viemärintonkiminen. Minulle ei käy niin kovin helposti, sillä olen jotenkin addiktoitunut viemäreitten tonkimiseen. Mutta sen kerran kun olen tilannut viemärimiehen, se on hurmannut minut täysin. Minua kiihottaa sen asiantuntijuus, turvakengät ja -liivit ja se vehje, jonka se lähettää tutkimaan viemäriä ja ilmoittaa minulle sitten, että yhdeksän metrin päässä on tukos. Vastustamatonta. Lähes maagista. Sitten saan auttaa, laskea vettä ja katsoa kun viemärimies on polvillaan edessäni, on vähän ahdasta... ja voi että. Mutta ehkä juuri tämän takia en helposti tilaa viemärimiestä.

Keskustelun edetessä saan selville, että kaltaisiani naisia on enemmänkin. Tässä olisi jo salaseuran paikka. Tulen hyvälle mielelle. Niin hyvälle, että sanon että nyt on aika paljon puhuttu jo viemäreistä, huhhuh, jos kävisin tässä välissä tupakalla ja sitten puhuisimme muusta. Näin käy. Puhumme Johanna Tukiaisen entisestä miehestä, joka onkin aika veijari. Ja Johanna Tukiaisesta, joka varsinkin on aikamoinen veijari. Yksi seurueemme jäsenistä on saanut kokea tämän henkilökohtaisesti. Heidät molemmat. Erikseen. Olen vähän kateellinen. Teen terassilla kolme kärrynpyörää. Se sujuu vielä. Saattaa olla viimeinen vuosi kun teen kärrynpyöriä tuosta vaan, joten tunnen kiitollisuutta itseäni kohtaan. Veren virtaamisen.

Luulen että olen viettänyt liikaa aikaa omassa päässäni, menneisyydessäni ja sanoissa. Kuten aina. Tämä on välttämätöntä olemassaololleni. Joskus se on pelkästään raskasta. Unet muuttuvat toisenlaisiksi, todellisuus muuttuu häiritsevän todelliseksi, se melkein kirkuu päin naamaa. En aina pidä itsestäni tällaisena, mutta toisaalta taas rakastan. Vuodan ja vuodatan.

Kuka muuten on keksinyt sellaiset suussakiehuvat pääsiäismunat? Saatana? Tiedättekö kun on sellaista karkkia joka porisee suussa. Tai kihisee. Kuplii. En tiedä sanaa sille. Paniikkiostin meille eilen suklaamunia. Nappasin hyllystä jotain ja lapselle parit kinderit, sillä lähes kaikki muu oli jo ostettu. Kotona kuorin yhden pikkumunan. Aika veikeä tunne kun se alkoi sihistä ja kihistä suussa. Yök. Eikö mikään ole pyhää? Tietysti, jos haluaisin vieroittaa itseni suklaasta, tämä olisi siihen erinomainen tuote.

Onneksi on uusi aamu ja uusi maailma. En ole ihan varma mitä kello on, sillä sitä on siirretty taas. Heräsin kuitenkin neljältä aamulla, siihen ajatukseen, että itku haisee sisäliikuntahallilta. Luultavasti kirjoitin unissani, joten oli ihan ok herätä ja kirjoittaa samat jutut hereillä. Kun flow alkoi hiipua, keitin lisää kahvia ja katselin ympärilleni. Kissa on käpälöinyt kinderit ja muut ympäri keittiön lattiaa. Sitten se on hartaudella syönyt kasvattamani sipulinversot ja oksennellut ne ympäriinsä. Myös olkkarin matolle. Nyt se makaa onnellisena keränä sängyssäni, eikä aavista, että saattaa tulla pian nyljetyksi. Meidän suhde ei ole muutamaan viikkoon ollut ihan kohdallaan.

Minä itse en ole ollut vähään aikaan ihan kohdallani. Hyvä niin.

Jumala näyttäisi vittuilevan. Laittoi auringon päälle!




3/24/2016

Kuusi sanaa





Mitä paremmassa turvassa olen, sitä paremmiksi sanani muuttuvat. Itsenäisiksi ja piittaamattomiksi.

Ei ole totta.

Mitä pahemmassa paskassa kahlaan, sitä paremmiksi sanani muuttuvat. Iskeviksi ja tunkeileviksi.

Ei ole totta tämäkään.

Yö on totta. Toinen levoton ja uneton yö. Kuu ja taivas strippaavat alkuyöstä. Bergmanin naiset kirkuvat orgasmin ja kuoleman kaipuutaan. Loppuyöstä - kun itse jo yritän sulkeutua - ne ääntelevät avoimen ikkunan takana. Toinen lonksuttaa ikkunaa ja toinen sadettaa. Tekevät pahojaan keväälle. Hipelöivät ja raiskaavat. Tappavat tietenkin. Kukaan meistä ei ole erityisen kirkas juuri nyt. En voi auttaa. Jostakin tulee vielä David Lynch ja minun on pakko keittää lisää kahvia. Riisua villasukat, vapauttaa rinnat ja lakata kynteni sinisiksi.

Viime vuosina Bergmanin suoma lohtu on ollut käänteistä, mutta silti täytyy palata lähteelle. Itku tulee tietenkin, sairaus, kipeys ja lapsuus, sykkivät kuumina suoniin, hengitysharjoitukset käynnistyvät ja minä istun ja makaan kuin viimeistä yötä. Jano sammuu. Elämän ja todellisuuden kanssa voi jotenkin aina pärjätä, mutta Bergmanin fiktio on minulle nykyään aina liikaa. Luulen, että se on vuosien mittaan imenyt niin paljon henkistä painolastiani, että todellisuudessa saan lyijymyrkytyksen, kun ajattelenkin Bergmania. Orgasmit itkettää. Niitten yksinäisyys ja rauhattomuus.

Viideltä aamulla olen kyllin uupunut. Yritän painaa mieleeni ne kuusi sanaa, johon kaikki kiteytyy. En jaksa enää nousta ja kirjoittaa. Päiväkirja on kaukana. Pimeys on jo viilenneellä iholla. Kirjoitan sanat mieleeni ja vannon etten unohda. Aamukahvilla näytän ikäiseltäni, mutta myös likaiselta ja haisevalta. Sanoista ei ole jälkeäkään. Yksi oli ehkä sormi. Jotakin tapahtui sille. Universumi kiteytyi. Olen tyhjän päällä. Edes toinen pannu kahvia ei auta. Olen nukkunut melkein kolme tuntia. Mikään ei kiinnity. Kahvikin lorisee sisään kuin tyhjään sinkkiämpäriin.

Tiedän mitä teen seuraavaksi. Avaan tuhoutuneen käsikirjoituksen. Alun. Sen sekasotkun mitä siitä on jäljellä. Olen heti luonani. Tunnistan osan sanoistani, tiedän että ne eivät ole mistään muualta kuin minusta. Olen hengittänyt ne. "Minua voi lukea kuin avointa kiisseliä. Yritän muistaa."

Annan nopeasti anteeksi kuuden sanan sanattomuuteni. Kollega soittaa, olen luvannut lounastaa hänen kanssaan, mutta muistamisestani huolimatta meinannut unohtaa. Maailma on päällekkäisvalotuksia täynnä. Muistan kaiken enkä yhtään mitään. Kirjoitan joka ikisen sanan väärin, mutta lujaa ja nopeaan. Olen valmis lounastamaan Bergmanin kanssa, tuntemattomassa maassa, ilman sukkia, koska en löydä tästä kalseasta hotellihuoneesta yhtään puhdasta sukkaa. Paljas jalka työntyy nihkeästi kenkään ja puhelin soi. Kiroan. Olen alkanut pitää puhelinta äänekkäällä, ensimmäistä kertaa noin kahteen vuoteen. Huoltomies soittaa jostakin kosteusvauriosta ja haluaa tulla valokuvaamaan sen. Nyt. Voi helvetti. Arvasin. Sitten sanon ettei täällä ole kosteusvaurioita, ei missään. Se haluaa silti tulla. En halua pukea virka-ajan mukaan. Haluan juoda viinaa pullon suusta, kirjoittaa ja runkata. En tässä järjestyksessä, mutta häiriöttä kumminkin. Sanon, että täällä on mahdollisen kosteusvaurion lisäksi myös ylimääräinen ovi. Se on ollut parvekkeella syyskuusta asti. Voitteko hoitaa sen samalla? Huoltomies empii vain vähän, laajentaen savolaisittain tulokulmansa kattamaan myös ensi viikon. Luovutan. No tulkaa milloin tulette, mutta ovi lähtee sillä samalla reissulla.

Menemme kollegan kanssa vakiokiinalaiseen. Sieltä saa nakkejakin. Ennen sieltä sai nakkipekonijotain, mutta se on vaihtunut pelkkään nakkiin ja haudutettuun sipuliin. Emme keksi muuta. Enkä kehtaa, kun ei ole edes sukkia jalassa ja meikkaaminenkin jäi kesken. Kerron mitä minulle kuuluu. Kollega on aina kartalla. Se sanoo, että miehille sopii pitkät linjat vai mitä ne oli, suuret kokonaisuudet? Ne ei näe pölyä. Huoltomiehet nyt varsinkaan.

Se sanoo, että saan kuulostaa lällyltä, koska joskus tapahtuu pieniä kivoja asioita vaikka kaikki nyt olisikin ihan paskaa muutoin. Että joskus tulee valokohtia ja ne mahdollistavat kamppailumme jatkumisen. Saan synninpäästön ja saan olla vähän lälly. Sanon että en minä tiedä, mutta tuntuu ehkä jotenkin vähän pikkuisen hyvältä kaikki ja pelottaa. Ja tämä flow.

Haemme minulle sataman Salesta tupakkaa ja pieniä suklaamunia. Sitten tauluja. Puhumme niitä näitä. Nenäliinoja ja muuta. Olen unessa ja koomassa. Todellisuus on toden totta. Avaan suklaamunan. Hidastun.







3/23/2016

Kuu mulkoilee seinän läpi


En nuku. Kuu on liian kirkas ja kimeä. Se mulkoilee seinän läpi. Kirkuu silmät umpeen kun hytisen jäisellä parvekkeella polttamassa tupakkaa. Imen nopeasti, hyppään tasajalkaa sisään. Sukissa on reikä ja paljas betoni kohtaa paljaan jalan. Jää voittaa.

Ensimmäinen levoton yö. Todellisuutta uhkuva. En lopeta itseni sättimistä. Tässä kohtaavat todellisuus ja todellisuus ja ne luovat yhteisen haaveen ja sanaleikin ja utopian ja kolmannen valtakunnan. Tämä tulee luoduksi, koska luulen tarvitsevani tämän. Aliarvioin rakkauden, sattuman ja hulluuden voiman. Yritän antaa periksi, mutta pelottaa kamalasti.

Todellisuus on myös Tokmannin kosmetiikkahyllyjen välissä puhelimeen itketty pyyntö ja toive, että sinun täytyy auttaa minua tässä. Tärisen ja sitten taas liukenen haaveisiin ja pelkoon. Yritän opetella sanomaan lauseita jotka eivät ala eillä. Levittelen näytille sarkasmini, ikuisen pessimismini ja kyvyttömyyteni luottaa ja kaiken kurjuuteni.

Yritän kaivautua maan alle ja samalla sukeltaa pintaan. Olen jo antanut periksi. Eikä minulla ole mitään hätää, kaikkea muuta. Kaikki ja vielä muuta.




3/18/2016

Ilman muuta olisin jotakin paljon vähemmän


5000 m2 Lappeenrannassa. Yksi 111:sta taiteilijasta.


Väsyttää koko ajan enemmän. En jaksa nousta enkä istua. Makaan ja sitten kieriskelen. Illan työt jää tekemättä ja nukun. Herään ja puhun muutaman sanan ja nukun taas. Puen lisää vaatetta. Ensin keltaisen hupparin ja vielä hupparin hupun. Käperryn peittoihin ja tyynyihin. Palelee. Haen villapaidan ja koteloidun. Sukat, villasukat. Näpytän kylmällä sormella Piialle viimeiset sanani. Nyt taitaa olla kuumetta.

Olen kuumeessa koko yön. Sen syliin onkin hyvä nukahtaa. Se on lämmin hoitajani, rauhallinen ja lähellä. Herään heti viiden jälkeen. Apteekki aukeaa kahdeksalta. Teen nopeasti kirjoitustyöt, ennen kuin kuume löytää takaisin iholle. Käyn suihkussa ja kietoudun päiväkerroksiin ja matkalle, juniin. Koko päivä taidetta ja juoruja, tutun mutkattomia naisia. Ihania. Minäkin vähän.

Haaveilen hiljaisuudesta. Villasukista, makuuasennosta ja jäävedestä. Sitten auringosta, punaviinistä ja kesästä. Pitkästä aikaa on työviikko, joka jatkuu yhtenäisenä maanantaina viidettä päivää. Pienestä katastrofista toiseen. Lapset ovat ihania, palleroita ja mansikoita. Dippailen niitä mielessäni kermavaahtoon ja suklaaseen. Haluan ottaa jokaisen syliin ja ja silitellä, vuoron perään. En tiedä saako niin tehdä näille lapsille, joten tyydyn hipaisemaan tukkaa tai taputtamaan päähän tai olemaan leikisti ihan pihalla, jotta jokainen saa vuorollaan päteä. Puhumme paljon olemattomista aivoistani. Lapset ovat mielellään sijaiseni, aivoni, kirjurini ja joku tärkeä, jota ilman en selviäisi.

Joudun keräämään muistini poimuista todistusaineistoa itseäni vastaan ja puolesta. Sietämään epävarmuuttani ja toimimaan puoliksi ammatillisuuden suojissa ja puoliksi intuition varassa. Mitä paskaa. Pysyn pystyssä, koska saan apua ja tukea. Annan itselleni helposti anteeksi sen, etten ole täydellinen. Ja että taipuisuuteni saa minut tuntemaan myötätuntoa silloinkin, kun sille ei ole aihetta.

Ennen keskipäivää painan viimeisen ammatillisen enterin ja olen hetken aikaa vapaa. Tanssin kaksi biisiä ja pyyhin työpöydän tolulla, avaan parvekkeen oven ja ikkunan. Rähisen kissalle joka repii lakanoitani. Nuolaisen aurinkoa ja se minua.

Suostun myöntämään itselleni, että kanssaihmiset muokkaavat minusta kaltaistaan, ihmiseläintä. Ilman muuta olisin jotakin paljon vähemmän. Siksi yritän vältellä omasta näkökulmastani katsoen laimennettuja ja yksinkertaisia ihmisen ainesosia. Luonnoksia ja harjoituskappaleita. Raivaan vain tilaa eliitille. Ja rakkaudelle ja ystävyydelle. Ikkunalaudalla tomaatti ja basilika elää ja versoaa. Tykkään katsoa kun ne kuikuilee kohti valoa. Nyt sitä on. Punaviinin lomassa voisin ensin kylvää lisää jotakin vihreää ja sitten uusia sanoja.



3/16/2016

Kietoisin itseni sille nahaksi*





Kun olin seitsemäntoista, olin hylännyt kaikki aikamääreet päiväkirjoistani. Nyt ne ovat mustaa, sinistä ja punaista tajunnanvirtaa erivärisissä kansissa. Kohta ne alkavat muistuttaa niitä päiväkirjoja, joita löysin lapsena autiotalon kellarista. Alkavat muuttua. Hapertua. Erilaisia käsialoja, jotka vaihtelevat sen mukaan, kenen oletan niitä lukevan. Ja missä. Millä vuosisadalla. Minulla ei ole hajuakaan siitä, kuka kukin kirjoittamani sinä on, mutta ilmeisesti jokainen on universumini keskipisteen - minän - vastakappale ja toinen puoli, kuori tai ydin. Olen tympeän tyytymätön ihmisiin ja kaiken nähnyt. Kirjoitan runoja. Mutta niin kirjoittaa myös Leonard Cohen. En jaksa erottaa tai tarkistaa, kumpi on kirjoittanut päiväkirjani. Sitten löydänkin yllättäen kaksi oikeaa ihmistä. Olen törmännyt molempiin myöhemmin elämässäni, joten heidän on pakko olla todellisia. Toisen tunnistin vasta sitten, kun tunnustin toiselle, mistä minut voisi tunnistaa. Meistä kaikista on kasvanut aikuinen. Jonkinlainen. Miehestä pidän etäisesti, riittävän välimatkan päästä, mutta naista en tunnista vieläkään päiväkirjani naiseksi.

Kun olin seitsemäntoista, se nainen oli saatanan pelottava. Ja fiksu ja aikuinen ja pitkä ja kaunis. Minä olin ihan hiiri. Vaivoin uskalsin puhua sille, mutta siihen oli toki syynsä. Naisella oli myös syynsä grillata minua. Syy oli tietenkin mies. Miksi ne muuten oli aikuisia jo silloin?! Myöhemmin kun kohtasin naisen, ajattelin hänen olevan kävelevä keski-ikäinen katastrofi, josta kannattaa pysyä pienen matkan päässä. Räjähdysvaara. Vielä myöhemmin (5 minuuttia sitten) selvisi, että nainen on aika tarkalleen ikäiseni.

Kun olin seitsemäntoista, mies oli minun mielestäni ruma ja outo, mutta niin karismaattinen, että jotenkin vahingossa jouduin hänen suuhunsa. Autiolla linja-autoasemalla, viileässä illassa. Mies oli myös älyttömän pitkä. Myöhemmin (2 minuuttia sitten) minulle selvisi että ei ole! Se tuoksui ilmeisen hyvälle. Ainakin tupakalle. Axea ei onneksi silloin vielä ollut ja Mennen saattoi olla kaupunkilaisnuorille tuntematon käsite. Lapseni muuten alkaa nykyään oksentaa kun haistaa Axen. Itse kerron melkein kaikille, että tunnen ihmisen, joka käyttää säännöllisesti (ulkoisesti) Menneniä. Kukaan ei oikein usko. Ei kaikki usko niihin kummituksiinkaan, joita olen kohdannut.

Kun olin seitsemäntoista, saatoin käydä festareilla. Kirjoitin haluavani kiduttaa sisartani, karata, kuolla, olla irstailematta, nukkua kunnes ajatukseni kulkevat ohitseni ja hävitä maaseudulle. Join keskellä päivää rommia ja näin lapsen jäävän auton alle. Tutkin kasvattisisareni kanssa autiotaloja ja pelkäsin joka yö, että kultakalani kuolee. Se pulputti omituisesti. Olin mallina valokuvaajalle, joka hinkkasi sammakoksi puketuneena kyrpäänsä selkärankaani vasten. (Missäköhän ne kuvat nyt on?) Olin varmaan rakastunut joka päivä eri ihmiseen. Joku heistä ripotteli päälleni sokeria ja nuoli sen pois.

Kun olin seitsemäntoista, minulla oli poikaystävä, joka onnistui ilmeisesti useammin kuin kerran lennättämään spremansa suoraan silmääni ja myöhemmin myös shamppanjapullon korkin. Rakkauden kanssa saattoi olla niin ja näin, sillä kun täytin kahdeksantoista, hankkiuduin eroon poikaystäväni romanttisensäyseiltä illallisilta jostain pizzeriasta ja menin toisen pojan luo, joka mustasukkaisessa raivossaan viskoi minua tyhjillä ja täysillä punaviinipulloilla. Ne täydet vituttaa vieläkin. Mutta käsittääkseni olimme aika rakastuneita tai ainakin meillä oli jonkinlainen suhde. Hyvin lyhyt. Hyvin kiihkeä. Vuosikausia. Poikaystävän ja pojan välissä juoksin Esplanadilla Kauko Röyhkän perään, saadakseni omistuskirjoituksen juuri saamaani synttärilahjaan.

Ehkä kaikki oli juuri näin. En pidä päiväkirjaani vedenpitävänä todisteena. Ja mitä jos kaikki tämä onkin tapahtunut Leonard Cohenille?

Terveisiä Joonakselle 16 v. Onneksi kaikki on tänään toisin.


*päiväkirja


3/15/2016

Lopulta kuitenkin nukun





Ihmettelen ja olen vihainen. Ihmettelen lapsekkaasti ja olen aikuismaisen tyynesti vihainen. Raivoissani. Vähän jähmettynyt. Halaan kollegaani paskamaisen session jälkeen ja tunnen miten tärisen raivosta. Kuvaan muutamalla sanalla sen, mitä tämä minussa herättää.

Tekee mieli tappaa ja kuristaa ja itkeä samaan aikaan. Huutaa, että te ette koskaan rakastaneet minua, te teitte minut ensin vahingossa jossain saatanan kännihulluudessanne ja sitten teitte minulle pelkkää pahaa, joitte elämänne ja ruisleipäni kurkusta alas, tappelitte, mesositte, yrititte tappaa toisenne ja joku teistä yritti välillä tappaa minut. Teitte meitä samanlaisia vielä lisää. Jotain kuolikin. Luottamus, rakkaus ja läheisyys kuoli ja mätäni. Osa lapsistakin kokonaan. Tunnen miten pikkuiset universumin matoset vieläkin toisinaan kalvavat kuolleitten osieni luita. Sitten tekin kuolitte ja nyt olen yksin täällä ja te istutte minua vastapäätä ja puolustatte saatana itseänne. Vähättelette. Olette astumaisillanne ovesta ulos.

Koska te ette todellisuudessa ole siinä vastapäätä, minun on koottava ihmisyyteni ja puhuttava teille asiallisen järkevästi ja viileästi, vaikka iholla kihisee ja värisee jokin vuosikymmenten takainen lapsen iho täynnä itkupotkuraivoa. Mutta minä puhun. Loppuun asti. Paljastamatta, että olen esikoisenne ja hyvin pieni juuri nyt. Ja kun ovi sulkeutuu takananne, tipahtaa silmistä vain pari kyyneltä. Huokaan hengittämättä ja sitten otan kunnolla ilmaa ja tartun kollegan tarjoamaan halaukseen. Kiroilenkin. En osaa tätä ollenkaan.

Lopulta kuitenkin nukun. Yöllä oksettaa. Yritän muistaa uniani, joissa suunnittelin hienon vaatemalliston. Herään johonkin ääneen. Joku soittaa puhelimella tai ovikelloa. Mietin yksinkertaisia kysymyksiä. Sitä kuinka hiukseni irtoavat tuulessa. Onkohan se stressiä ja vanhuutta. Ja että olen taas liian läski vaatteisiini. Miksei läski lennä tuulen mukaan? Ja sitten juon vettä ja poltan tupakan. Muistelen mitä baarimikon kanssa puhuttiin, oliko se jotakin siitä, miten ajatuksen voimalla tehdään asioita. Ajattelen olevani edes heikosti voimakas, hallitessani raivoni ja antamalla sen asustella minussa kuitenkin yöhön asti. Makustelen sitä. Että tällainen viha tällä kertaa. Mitä sekin minusta kertoo.

Nämä ovat tunteitani. Todellisuudessa voin piirtää rastin seinään, sillä tunteitteni ansiosta tai niistä riippumatta, hoidan homman jotenkin kotiin. Ja hoidan homman vielä kotonakin. Lapsen ja liput Lappeenrantaan ja Ouluun ja kiroilen ääneen. Vaikka ilmassa roikkuvat saatanat, on meillä kotona kaikki hyvin. Lapsi toipuu ja haluaa lähemmäs minua nukkumaan. Kun vihani hiiltyy, olen rauhallinen ja itken ihan vähän. Kaipaan vihanjälkeistä turvaa, ihmistä joka ottaa minut syliin ja imee minut lämpimiin uniin.

Aamulla tunnesäikeet palautuvat ja luovat uusia kytköksiä. Muistan kummallisia asioita. Siankärsämöitä täynnä mustaa ötökkätöhnää ja nukahtamisen puiston penkille syysiltana. On ikävä koiranputkea.



3/13/2016

Viimeistä lomapäivää




Ulkona paistaa ihana loma-aurinko. Pimeyden päivät alkavat hiljalleen olla luetut, eli on totuteltava ottamaan paikkansa valossa. Pimeys palaa aina, mutta niin palaa aurinkokin. Polttaa omalla tavallaan.

Lomaviikko lapsen kanssa on ollut onnekkaita sattumia täynnä. Ehtimisiä bussiin, junaan, ratikkaan, levykauppaan, kahville ja syömään. Vasta eilen universumi alkoi työskennellä sen eteen, että saisi ujutettua kapuloita rattaisiini. Sain hirvittävät kilarit keskellä päivää. Kodin kaaos on sellaista luokkaa, että oli pakko kaivaa imuri ja luuttu ja ties mitä esiin. Auringonpaiste oli sitä luokkaa, että kääntyessäni tuolissa, näin harmaan pölypilven leijuvan ympärilläni. Se yhdistettynä vienoon punaviinikrapulaan, sai minut tomeraksi. Lapsikin imuroi oman huoneensa.

Mitä tästä energian tuhlaamisesta sitten syntyi? Ainakin kissan mielenterveys järkkyi vakavalla tavalla. Se oli sängyssäni piilossa siivousmaniaani ja tullessani imurin kanssa huoneeseen, se ei enää kestänyt enempää odottamatonta kauhua, vaan kusi paniikissa petarit ja peitot. Sitten se pakeni. Minä vedin älyttömät kilarit. Juoksin sen raukan perässä ympäri kämppää ja huusin, että sä kuolet nyt ja jos et, niin maanantaina piikille. En enää ikinä tee tässä saatanan kirotussa murjussa yhtään mitään. Paitsi siis tapan! Kissa pakeni lapsen huoneeseen, piiloon peittojen alle. Lapsi katsoi minua vakava kysymys kasvoillaan. Että ihan tosi? Tapatko? Aloin tasailla hengitystäni ja totesin että no en oikeesti, kunhan uhkailen. Seisoin siinä keskellä lattiaa ja katsoin lasta. Sillä oli pää paketoitu elmukelmulla. Kelmussa oli reikiä, jotta happi kulkisi. Näyn kruunasi päässä keikkuva karvalakki. Aloin nauraa ihan hulluna. Että me ollaan muuten kaikki ihan hulluja.

Tänään kissa on elossa. Aiheutin sille kuitenkin kattavan mielenterveysongelman, sillä se kyräilee minua yhä. Pissaleikkiensä jälkeen se oksensi sängyn alle ja lapsen huoneen lattialle. Lässytin sille ja siivosin jäljet, mutta se ei auttanut. Se odottaa uutta hetkeä. Minä käyttäydyn kuin en odottaisi. Se asuu lapsen huoneessa ja minä olen imurin kanssa olkkarissa. Yrittäkääpäs tänne sisään....niin minä imuroin.

Perjantaina vietin huonoa elämää. Oli pakko mennä baariin. Tilasin polleana punaviinini, mutta sitten tajusin, ettei minulla ole rahaa. Join silti neljä lasillista punaviiniä, koska oli pakko. Tarkistelin mieslistaani sillä silmällä. En voi kertoa kuka on johdossa, eikä se olisi oikeastaan edes mahdollista, sillä olen ollut jo vähän aikaa kallistuneena jonnekin suuntaan, josta en mitään tiedä. Se on mahdollisesti heräilevää ystävyyttä tai jotakin synnynnäistä samuutta täynnä erilaisuutta, joka on luontevasti balanssissa. Ei mustasukkaisuutta, ei draamaa, ei hulluutta, vaan hiipimistä luottamuksen rajamaille, avautumista, arvostamista, nauramista, kuuntelemista ja puhumista. Sinne menee paljon pisteitä.

A vakoili merkintöjäni ja sen mielestä mun olisi pitänyt mm. kosia sitä karkauspäivänä heti ensimmäisenä. En tajunnut, että se tehdään aakkosjärjestyksessä. Tajusin kuitenkin, että A saattaa saada ihan hyvät pisteet, jos vain annan mahdollisuuden. Annoin tänään aamukahvilla huvikseni sille pisteitä, ja se sai toistaiseksi 18/48. Se on helvetin hyvin, sillä yksi miehistä joita olen jo kosinut kahdesti ja johon olen ollut suorastaan ihastunut, sai vaivalla 9/48! Eli A voi hyvinkin toimia jonkinlaisena keskivertona, johon verrata muita. Aikamoinen kunnia.

Puhuin eilen Joonakselle listastani ja yritin selittää, kuinka listan kirjoittamisen jälkeen näin heti, että jotkut miehet (saati naiset, lapset, yksisarviset sun muut) eivät täytä vienointakaan toivettani hyvästä suhteesta. Eli osittain vitsinä alkanut listaaminen onkin kehittynyt oikeaksi työkaluksi. Luopuminen on aina vain helpompaa ja rakastaminen yksinkertaista. Onhan se työkaluna vähän epäreilu, koska siellä on ominaisuutena esimerkiksi hyvä muna. Harvalla naisella on mua tyydyttävä muna. Joonaksen myötä listalle tulee ehkä uusi ominaisuus. Se on nauru. Olen kuunnellut Joonaksen naurua ja tulen siitä iloiseksi. Ihan vitun iloiseksi.

Puhuin myös Vuoren kanssa. Miehistä, naisista, vanhoista miehistä ja nuorista naisista ja nuorista miehistä ja vanhoista naisista. Ja ihmisistä. Ja itsetunnosta ja neljänkympin kriisistä ja rakkaudesta ja biologiasta ja lapsista ja ajasta ja elämäntilanteista. Rakastan Vuorta kuin kalliota. Se rauhoittaa minut aina. Joonaksesta on tullut täällä nyt Joonas. Sekin taitaa olla kunnia. Olla olemassa itsenään. Sama kunnia on, ainakin joskus, Piialla ja Pialla. Ja Namusetä sai nimensä kuin vahingossa, koska pitää minut namuissa. Minulla on tikkari joka viheltää. Toppa tupakkaa ja kivi joka kävelee, jos taas saan mukailla Jarkko Lainetta. Toppa tupakkaa ja tikkari joka viheltää.

Ja aurinko vaan paistaa. On pakko jättää tämä bunkkeri ja kävellä ulos ja viettää viimeistä lomapäivää kuin viimeistä lomapäivää.

3/10/2016

Folk som har sånger kan inte dö


Pet Sounds.


Elämän tarkoitus: Syö eläimiä.

Ruotsalaisia kaloja veden alla.

Ostaisinko mäyräkoiran?

Ally Stuff(ed).

Suomalaisia kaloja veden alla.  

Hallon&Lakrits! Herre Gud, för dig jag klagar...har ni citrus?


Toissa yönä näin sellaista unta, jonka tajusin hiljalleen muuttuvan painajaiseksi. Herätin itseni ajattelemalla, ettei nyt ole aikaa tai haluja nähdä pahaa unta. Kello oli noin neljä. Käperryin ja venyttelin ja sitten puin ihan hiljaa kaikki vaatteet päälleni. Hipsin laivan kannelle katsomaan pimeyttä. Pimeys ilman horisonttia, neljältä yöllä, saa aivot ja katseen tarkentamaan ja etsimään jotakin, minkä tietää olevan, mutta mitä ei näe.

Erotin muutaman aallon ja myötätuulen. Edellisenä yönä heräsin siihen, että lapsen täytyi oksentaa. Se on yhtä herkkä kuin minä. Pelkkä tietoisuus siitä, että on vesillä, alkaa oksettaa. Myötätuulen ja aaltojen seassa kellui jäinen hile ja jäälauttaparvi, jonka näin tai kuvittelin. Se näyttää aina vähän kammottavalta. Kuten lapsikin, oletan aina ruumiiden kelluvan pintaan. On hyvä olla samaa sukua ja haaveilla ääneen samoista asioista. Ja tietää missä kohtaa laatta viimeistään lentää ja mitä aina velloo pinnan alla. En nähnyt yhtään ruumista, mutta siellä ne olivat.

Vaihdoin toiselle kannelle ja erotin mustassa yössä toisen laivan. Sen valot kohosivat matalalla roikkuvan taivaan joukkoon. Valot värjäsivät sumupilvet haalean vaaleiksi. Ohut valo muotoutui pontevaksi hattaraksi keikkumaan, kohti määränpäätään kyntävän laivan ylle. Tällaiset hetket ovat niitä mieleen syöpyviä. Nykyään ne liittyvät yhä useammin yksinoloon. Johtuu kai siitä, että olen yksin. Saatan unohtaa ne, mutta ne eivät unohda minua. Sen ajan kun ne ovat mielessäni kuvana, olen tyytyväinen olemiseeni. Tämänkin sain nähdä. Se on kokonaisvaltaisempaa kuin näkeminen. Se on tuoksu, jäätyvät sormet, mereen lentävä tupakan tulipää ja hattara. Hiljainen yksinäisyys, kun yökerhot ovat sammuneet, ihmiset uupuneet ja nukahtaneet.

Kuljeskellessani törmään vain rauhassa tassuttelevaan siivoojaan. Kuiskaamme god morgon ja hyvää huomenta. Seuraavan kerran kun menen kannelle, tarttuu tuuli taskussani olevaan hyttiavaimeen ja lennättää sen tavoittamattomiin kaiteen taakse ja sitten mereen. Onneksi lapsi on vielä hytissä. Kohokohta. Kohokohtainen kolmipäiväinen muutoinkin, sillä lapsi on onnellinen. Ja puhelias. Ja hymyilevä. Ja asiantunteva. Söderin levykaupat ovat minustakin ihania, mutta kun mopo on karkaamaisillaan käsistä, otan aikalisän kahvilassa ja 20 minuuttisen Emmauksessa. Joku roti pitää olla. Lapsi jotenkin sulautuu niihin vinyyliluoliin ja haluaa muuttaa Tukholmaan. Sopii minulle. Silmäni lepäävät ihanissa ruotsalaismiehissä. Helsingissäkin niitä on muutama, mutta Kuopiossa ei enää yhtään. Keikun jonkun levylaatikon päällä ja kaivan aina tarvittaessa rahapussin esiin. Tämä on selkeästi lapselle ja lompakolle räätälöity reissu.

Löydämme laivalta tutun, johon tiedämme törmäävämme. Lapsi törmää ja loput pitää sopia. Olemme kaikki vähän vanhoja korppuja. Osaan ostaa muutaman askin tupakkaa ja J ostaa villapaidan. Se on kyllä ainoa kiva asia laivan kaupassa. Viiniä saa kerrankin tarpeeksi hanasta, mutta en jaksa juoda sitä, sillä ruotsinlaivan ruoka on ensimmäistä kertaa elinaikanani hyvää, enkä halua pilata sitä keskinkertaisella viinillä. Kahvi on paskaa. Olemme J:n kanssa molemmat tahoillamme miettineet, että pitäisi ottaa termarillinen hyvää kahvia kotoa. Ja sitten ajatelleet, että ei nyt sentään. Ja kun kohtaamme, ajattelemme yhteen ääneen, että olisi sittenkin pitänyt. Pääsen molempina iltoina huonosti pääruokiin asti. Ajattelen, että elämäntehtäväni voisi olla laivan buffetissa istuskeleminen ja sillin syöminen. Mitä siitä jos kaviaari ja mäti ovat feikkejä. Ihan hyviä ne ovat.

Toisena iltana saan istua enimmäkseen yksin. Lapsi ei ole kovin nälkäinen. Kaikki on tosi hienosti, mutta sitten tule Vikke Viikinki. Pakenen sitä viinihanalle. Joku todella nuori mies tunkeutuu viereisen pöydän alle mulkoilemaan minua rumasti. Käy nopeasti ilmi, että se on siellä paskalla. Sillä taitaa kuitenkin olla vaippa, onneksi. Ilmeisesti olen häiriöksi. Huoltojoukot korjaavat tyypin pois. Putkaan toivottavasti. Katselen muitakin lapsia oikeastaan koko matkan ja kiitän onneani, ettei minulla ole 0-10-vuotiasta jälkikasvua. Ne on ällöjä. Pienimmät saavat kilareita, kirkuvat ja juoksevat tai örisevät ilman kieltä. Vanhemmat hyppivät pöydillä ja roikkuvat junan penkkien päällä. Inhoan lapsia. En mitenkään aktiivisesti, mutta en kaipaa ollenkaan keskenkasvuista seuraa joka paskoo pöydän alla, viskoo ruokaa lautaseltani tai juoksee junassa edestakaisin kolme tuntia. Mutta koska lapset on muuten ihan ok, varsinkin sitten kun niistä tulee läheisiä, niin laitan vain napit korviin ja kuuntelen delfiinien laulua. Zen. No en. Nitsejä kuuntelen. Ja Wimmeä kun se joikaa niiden taustalla. Parasta vieraissa lapsissa on juuri se vieraus. Ettei niistä tarvitse huolehtia tai välittää paskan vertaa. Eli en myöskään käy yhteenkään käsiksi, vaikka mielelläni vetäisin turpiin sitä, joka paskoo pöydän alle, kun nautiskelen juustoa ja viikunoita. Onkohan se savolainen lapsi?

Tänään kysyin onko lapsen sormet kipeät vinyylin pläräämisestä. Omani ovat. Voi myös olla, että olen vanha korppu, joka joutui loppumatkasta kantamaan kaiken ja lopulta turvautumaan taksiin. Se kaksi litraa maitoa oli viimeinen pisara. Kuski kysyi että oletteko ostoksilla olleet. Mitä se sulle kuuluu, senkin savolainen. Sanoin, että käytiin Anttilassa ja Söderillä ja voisitko ajaa ihan tuohon meidän rapun eteen, koska en aio ottaa enää edes viittä askelta. Se voi.

Jotenkin surullista on, että kun kävelen tänään kaupungille, on kaikki loskaa ja märkää ja haaleaa. Kauniit ja ystävälliset ruotsalaiset ovat poissa. Ainoa lämmin on Piia, jolle vien tuliaisiksi kuninkaan. Voihan se olla, että lähtö on lähellä, kun aina kaikkialla on kauniimpia ihmisiä, ystävällisempiä, elvämpiä. Savo masentaa. En anna sen. Otan minkä voin ja enimmäkseen tämä luomamme viihtyisyys on hyvää. Täällä vallitsee silti jokin mulkoilun, mittailun, latteuden, kateuden ja yksinkertaisuuden ilmapiiri. Poissa on ihanaa ja helppoa olla. Pitäisi olla enemmän poissa.






3/05/2016

Sun muuta




Kollegani toi minulle granaattiomenamehua. Hän vietti täällä illan ja yön ja aamunkin ja puhelimme niitä näitä, joimme granaattiomenamehua ja siemailimme samalla ajautuksia muun muassa sosiaalisuudesta, hiljaisuudesta, sähkövalosta sun muusta. Kollegan mielestä olen kovin sosiaalinen ja ehkä se sitten on totta. Päiväni ovat joskus ummessa ihmisistä, mutta en silti itse ajattele olevani erityisen sosiaalinen. Olen itseni ja todellinen yksin pimeässä. Joidenkin ihmisten kanssa voi olla yksin pimeässä. Sellaiset ihmiset ovat hienoja ihmisiä. Näytin kollegalle myös listan unelmieni miehen ominaisuuksista. Hän ei hätkähtänyt ollenkaan. Ei milliäkään. Että onhan tuossa ominaisuuksia. En osaa matkia hänen satiirikon eleitään kirjallisesti, sillä hän on niissä täysin lyömätön. Usein menen itsekin lankaan. Sellainen älykkyys viehättää minua. En tiedä onko sellaiselle ominaisuudelle osuvaa ilmaisua, mutta heti kun löydän sellaisen, lisään sen listalleni. Olen puhunut itseni taas lähemmäs ihmistä. Tai mikä se sitten onkaan, joka ihan kohta ilmestyy elämääni. Listan kirjoittamisen jälkeen olen ollut asian suhteen hyvin rauhaisa. Siitä on helpompaa puhua ääneen ja tarkentaa mielikuvaa olennosta jota rakastan.

Ajattelen hienoja ihmisiä, kun kävelen kaupunkiin. Ja sitten itseäni. Ensimmäistä kertaa melkein neljään viikkoon pystyn kävelemään niin, ettei jalkaan satu joka askeleella. Oikeastaan siihen ei satu ollenkaan. On pakko kävellä paljon. Iloita askelista kun niitä vielä on. Puhun Piian kanssa kaikesta. Lähinnä miehistä, seksistä, työhaastatteluista, seksistä, parisuhteesta, seksistä, miehistä ja ajasta. Pohdimme, kuinka paljon olisi soveliasta saada ja antaa seksiä vuororokauden sisällä. Vähän kuin D-vitamiinin saantisuositus. Minusta kaksi tuntia voisi olla sellainen hihasta vedetty minimi, jos voi olla varma että huomenna saa taas. Saan mahtavan idean. Vaikka en niin shoppailusta välitä, sanon että mennään korvaamaan seksi shoppailulla! Nyt mulla on sanelukone ja uudet kengät. Seksiä en tullut ostaneeksi, koska sitä lojuu nurkissa ennestäänkin käyttämättömänä. Surku sentään. Saisinkohan enemmän seksiä, jos alkaisin myydä sitä? Tosin siinä on varmaan jokin yläikäraja, jonka ylitin noin 20 vuotta sitten.

Se ikäraja näkyy ja kuuluu. Olen vanha korppu. Välillä on raskasta olla näin vanha ja viisas. Se tekee ihan pikkuisen krantuksi. Mutta kestän sen jotenkin. Olen aina ollut hyvä naamioitumaan idiootiksi. Nyttemmin olen oppinut myös kuuroutta ja sokeutta. Vuori huomautti minulle kerran, että olen aika paha, kun en aina tajua esimerkiksi miesten juttuja. Ihmettelin, kun joku mies juotti minulle koko illan jaloviinaa ja istua nökötti siinä vastapäätä ja puhelikin kaikenlaista. Miehen kaveri meinasi kuolla, kun kuuli minun sanovan ääneen, että hankkiudun ensin näistä miehistä eroon, päästäkseni puuhastelemaan jotakin kivempaa. Vuori sanoi että se mies oli kiinnostunut minusta. Minä ajattelin, että se oli kiinnostunut viinanjuonnista. Kaikki muut tajusivat tilanteen. Minulla on siis korjaamista sosiaalisissa taidoissani. Ei paljoa, mutta vähän.

Yksi mies uskoutui minulle, kuinka itsekin on aikoinaan deittaillut ja ihan hyvin voisi kirjoittaa niitä reissujansa ylös kuten minä. Se tunnusti deitanneensa kaikki lähiseudun naiset. Kerran se joutui juoksemaan pakoon poikaystävää, joka oli tulossa yllätyskäynnille ja alkoikin lopulta vainota miestä. Yritin inistä vastaan, etten ole deittaillut ja aika harvoin oikeastaan kirjoitan niistä mitään. Vaikka kaikki täällä on totta, saattaa saman lauseen sisällä olla jotakin mikä on tapahtunut minulle ja jotakin mikä on tapahtunut Erkille. On turha johtaa päätöksiä minusta näitten kirjainten perusteella. Ja silti kaikki on tässäkin. Eikö niin? Minäkin. Katsoin sitä miestä. Se on varmaan monellekin naiselle oikea catch. Miten joku voi naida ympäriinsä niin paljon? Vittu miten epäreilua.

Periaatteessa ei ole mahdotonta, että minäkin saisin joskus seksiä ja olen toki saanutkin, parhaimmillaan kahtakin seksiä yhtäaikaa, eli ei minulla ole valittamista. Silti valitan. Valitan sitä eilistä urpoa, joka tuli hinkkaamaan ja taputtelemaan vaikka sanoin monta kertaa, että muista etäisyys äläkä viitsi taputella mua. Ei se onnistunut. Toinen urpo kysyi koko ajan että arvaa mitä ja oot todella hyvännäköinen nainen. Se(kin) oli niin kännissä, että joutui kysymään nimenikin viidesti. Esittelin itseni viisi kertaa, mutta sitten luovutin. Aloin olla kännissä itsekin. Onneksi nämä urpot löysivät toisensa ja riitaantuivat välittömästi. Mulla on yhä paikoitellen liian pitkä pinna. Liian usein sitä ei ole ollenkaan. Saatan olla lauseen alussa vielä ystävällinen, mutta loppu on yhtä saatanaa. Eli yhdenlainen urpo itsekin. Kai sitä kohtaa juuri sellaisia ihmisiä kuin ansaitsee.

Onneksi on naisia, lapsia, tavarataloja ja kahviloita.




3/03/2016

Häiväys sinua*


Anja teki mulle korvakorut. Pääskyset.


Minä teen sotkua. 


Kissa tekee taidetta. 


Maailma tekee jääpuikkoja. 


Lapsi tekee musiikkia.


Pitokapusta teki mulle lounasta. 


Lapset teki mulle namuja ja ruokailuvälineet. 


Terveisiä täältä yksisarvisten planeetalta. Täällä on kivaa ja kirkasta. Niin kirkasta, että hetkittäin ajattelen sen olevan vain tasaista harmaata. Istun Piian kanssa kahvilassa ja katsomme ikkunasta kun hämäryys hiipii torille. Kaikki on hetken aikaa puoli viisi. Puhumme rahasta, projekteista, valosta, miehistä. Paikoista jotka ovat lähellä ja sitten niistä, jotka ovat kaukana. Ja Lappeenrannasta, junista, ruisleivästä ja Pellosta. Siitä valokiimastakin, jonka Piia on jo sisäistänyt, mutta minä en.

Piia on viisas ja minä olen sellainen silmätön haahuilija, jonka omissa ajatuksissa on alati supisteleva kaikkeus. Kirkkaus. Syntymäisillään. Syttymäisillään. Sellainen kirkastuva harmaus. Mitä siitä kertoisin.

Jalkani tuntee outoja. Ensin se hilluu valon melskeessä ja sitten leikkaa taas kiinni. Ei kannata kävellä. Ainakaan niin paljon edestakaisin jasama uudelleen. Kaksi kilometriä päivässä tuntuu olevan maksimi. Rajan ylittävät askeleet ovat yhteydessä jalkapöydän paniikkikohtauksiin ja suonenvetoon. Luulen, että helvetti on jotakin sellaista, että olen Cosmo Jones Beat Machinen keikalla ja jalka on poikki. En voi tanssia, mutta tulen paikalle juuri sopivasti ajoissa, etten saa enää istumapaikkaa. Puolen tunnin kuluttua istahdan lattian rajaan ja suoristan jalkani. Löydän lattialta pussillisen suklaata. Yksi miehistä tarjoaa lopultakin istuimensa ja toinen työntää sormensa kaula-aukostani sisään ja liikuttaa sitä hitaasti rintaani seuraten. Eikö tämä olekaan helvetti? Naurattaa. Ymmärräthän sinä että olisit kuollut, ellet olisi sinä? Kosisin sitä miestä karkauspäivänä, jos tietäisin mistä saan sen silloin kiinni. Siis sitä joka antaa tuolinsa.

Koska en tiedä, kosin kaikkia muita. Mutta vain niitä joiden kanssa voisin vahingon sattuessa elää lopun elämääni. Tai ainakin vähän aikaa. Joustavasti ja ihmisyyttä kunnioittaen ja vaalien ja samalla elämässä huidellen. Luottaen siihen, että toinen on hyvä tyyppi. Tekokuu ei taaskaan ehdi naimisiin. Tilanne on 2-1. Todellisuudessa voisin elää Tekokuun kanssa varmaan viikon. Maksimissaan. Käytännössä voin elää elämäni täysin ilman Tekokuuta. Mutta koska kosiminen kuuluu tuttavuuteemme, niin on ikään kuin pakko kosia. Baarimikko ei vastaa ollenkaan. Naiseni ei vaan voi. Mutta Joonas vastaa kyllä. Oikeastaan yritän uusia vaatekaappiani, mutta tässä käykin nyt näin köpelösti. Toivottavasti Joonaksella on edes kiva ääni. Yritän soittaa sille tarkistaakseni, mutta se ei vastaa. Se ei vastaa tuntemattomiin numeroihin. Aviomiesainesta. Luulen ettei hääpäivää kannata sopia. Tämä on ihan hyvä näin.

Aika paljon kaikkea, sanon hoitajalle. Sanon myös ettei minulla ole motivaatiota terapoida itseäni, sillä minulla on kaikkea. Minulla on huominen ja ensi viikko ja kolmen kuukauden kuluttua. Maailma laajenee. Istutan siemeniä, kaivan multaan kuoppia, hätistelen kissaa ja itseäni, keitän joka päivä keittoa kookosmaitoon ja yritän muistaa syödä lounasta. Istun T:n kanssa Nepalissa. Naan polttaa sormia ja pinaatti valuu yli. Sanon, että koko ajan panettaa ihan kamalasti ja miksi nämä verhot ei pysy auki, tuolla ulkona on miehiä!

Huomenna on. Ja huomenna on kello kolme ja istun Piian kanssa kahvilassa ja puhelemme rauhassa. Sitten on taas puoli viisi.


*A kertoo  unestaan, joka sisältää minua.



Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...