Avioliiton myötä naisen turvattomuuden tunne lisääntyi.

Juuri ennen neljää herään unestani. Suden hetki. Olen mahdollisesti lukenut liikaa. Vieraat sanat sekoittuvat unessani omiini ja herättävät, kun yritän saada niistä selvää. On kuuma ja hiivin pyjamassa keittiöön ja kahvipannulle. Sytytän sohvapöydän lamppuun valon ja se sammuu särähtäen. Sytytän lyhtyyn kynttilän. Sillä on mahdollisuus palaa tulevat 34 tuntia.

Tuuli on kova. Kuuntelen sitä eri asennoissa. Se ei keinuta, hakkaa vaan.

En pysty. Saisinpa nukkua. Tiedän että kohta taas saan, mutta sitä ennen olen lempeä ja toivottavasti myös vihainen. Makaan muumioituneena ja annan itkun tulla. Se valuu minua pitkin alas vuorille ja sieltä rotkoon. 88 tuntia itkemättä kuin itsestään ja sitten tulva. Olen vuotanut verta koko vuoden. Vuoden alussa tällaisten asioiden sanominen on aina hauskaa, koska se kuulostaa dramaattisen pitkältä ajalta. Ihan oikeaa punaista verta, joka päivä ja joka tunti. Noin 294 tuntia. En tykkää matematiikasta. Pluslaskujen laskeminen viittaa kuitenkin johonkin positiiviseen.

Ainahan minun kehoni reagoi näin. Milloin se kasvattaa ylimääräisen paiseen, milloin taas kuumeilee ja takertuu influenssaan ja keuhkoputkentulehdukseen. Kun on oikein paha olla, se alkaa vuotaa verta. Olen kyllästynyt sen huomiohuoraamiseen. Annan kaiken valua.