1/15/2017

Makaronilaatikko on valmista





Jos ei muuta, niin ainakin virkattuja tiskirättejä, parsakaalia ja Housea. Lukeminen on vähän horteista, aamuöistä scribdn selailua ja sitten jokunen kummallinen uni siihen päälle. Housessa syöksyy kaikilta verta suusta ja silmistä ja sitten tuleekin jo syöpä eikä kukaan oikein tunne jalkojaan. Ei ihme, sillä kaikilla naisilla on sellaiset korkokengät, ettei niillä voi ihminen kävellä. Vain harvoin joudutaan intuboimaan. Minulle on aivan sama mitä fiktiivisille olennoille tapahtuu. Ne varmasti osaavat kävellä siivosti vaikka kuussa.

Elävien olentojen kanssa on vaikeampaa. Niitä ei saa kokonaan pois päältä. Ikävöin silti lasta, ettei tarvitsisi tehdä ruokaa vain itselleen. Ja heräisi joka aamu puoli seitsemältä siihen, että joku on rauhallinen ja hiljaisen tyytyväinen elämäänsä. Karamellisoin teriyakikastiketta. Päähänpistona olen keittämäisilläni seitania, johon ei onneksi löydy aineksia lähikaupasta. Kissa ehtii syödä lähes kaiken rucolan, ennen kuin ehdin pelastaa itselleni jokusen lehden. Mutta siitä on jo aikaa. Se oli ehkä eilen tai toissapäivänä. Tänään on makaronilaatikkoa.

Päästän lauantaina Namusedän sisään ja keitän kaupungin parasta kahvia, mutta vain sen laiskan version. Siltikin se on parasta. Huono omatunto siitä silti tulee. Namusetä tuo suklaata, lisää kahvia, halauksen ja joitakin vakavia ihmissuhdeasioita joita käsitellä. Houkuttelee pizzalla ja saunalla. Se ei tiedä minun vakavista asioistani, eikä niissä olekaan mitään tiedettävää. Kaikki kuulostaa niin tutulta, että alkaa sattua. Asetelma on turvallisen ahdistava, sillä Namusetä on miehen roolissa ja minun täytyy varoa, etten ala peilailla tämän kuvastimen edessä. Enimmäkseen kuuntelen. Eikä tunnu ylivoimaiselta sanoa ääneen, että sinä kuitenkin välität. Soitat sairaalat ja muut. Ja ettet sinä ole se, joka voi auttaa. Sanon, vaikka sanat ovat lyijyä.

Kun jään yksin, ajattelen etten halua kuolla. Ja vaikka haluaisinkin, en haluaisi uhata sillä ketään. Siitä voi silti puhua, sohvannurkassa ja syödä suklaata päälle. Ihan rauhassa voi kaikesta puhua. Lopulta. Tai ainakin joskus. Ja joskus on vain vaiettava, että jaksaa jokapäiväisen kahvinsa ja seuraavan aamunsa.

On hyvä, että elän ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tarvitse puhua rakennekynsistä tai käsilaukuista. Sovimme, että tämä kahvila on auki aamulla puoli seitsemältä. Ja illalla puoli seitsemältä. Tämä on auki aina. Tervetuloa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Epistä

  Maija ja Suvi ”Te uskonette       meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme       me myöskin matkalaisia kuin tekin.” * Kieltäydyn tied...