Yhtenä yönä nukun hyvin. Läpi unen limittäisten kenttien, tunnen hymyileväni. Tulpat korvissa eivät paina ja mikään sisälläni ei syki tai piipitä. Parveke on sopivan viileä, varpaat paljaat ja minä alaston ja syvällä peiton sylissä.

Namusetä ruokkii minut metsästämillään (harvinaisilla) pitkillä viinereillä, kahvilla, ruispizzalla ja millä tahansa haluankaan. Tarjoaa elokuvaillan, joka on playta vailla valmis soittaessani ovikelloa. Ei tarvitse muuta kuin olla ja toivoa, niin kaikki toteutuu. Ei tarvitse miettiä, onko kommunikaatio helppoa tai vaikeaa, koska se vain on, tapa viettää aikaa, painaa välillä pausea ja käydä pihakeinussa tupakalla. Keskustella ilmiselvästi vajaamielisen lokinpojan kanssa ja seurata sen kummallista hiippailua ja varomattomuutta. Mietimme, milllaiseksi maailma muuttuisi, jos heräisimme aamuun, jolloin jokainen lokki olisi samalla tavalla erikoinen, mykkä ja mielenvikainen. Hiljaista se ainakin olisi. Hymyilen vielä kotimatkankin, lokille ja uudelle tuulettimelle jonka sain Venäjän hellettä varten. Ja tietenkin ystävyydelle. Sille ettei koko ajan tarvitse itkeä ja kyseenalaistaa välittämistä. Ettei tarvitse ikävöidä, seota, eikä ottaa iskuja vastaan.

Puhummeko me nyt lokeista vai lokeista? Missä se helle on? Taivas on pilvessä ja heinäkuu on marraskuisen harmaa. Laitan silti tuulettimen pyörimään. Kissa poistuu kodin kaukaisimpaan nurkkaan, Narniaan, ja palaa takaisin vasta tunteja myöhemmin.

Hetken aikaa aamuyöstä, uskon olevani viehättävä. Menen vieläkin usein paniikkiin kaikesta kivasta mitä minusta sanotaan. Nyt en jaksa olla paniikissa enkä varsinkaan väkisin antaa sen tulla sisääni. Yritän vain kuulla ja nähdä vähän paremmin, hämärässäkin, olla hetken aikaa ihan rauhassa viehättävä.

Minulla on mitä parhaat ja ihmisyydessä erityispätevät taustajoukot. Vaikka itse olen vieläkin enimmäkseen kuin vajaaälyinen lokinpoika, niin minulla on paikka monessa maailmassa. Jossakin olen viehättävä, jossakin olen rakas ja jossakin olen paras ja joissakin paska. Ne maailmat menevät limittäin, leijuvat ja liikkuvat. Missään ei ole päätä eikä häntää ja se ehkä onkin elämän tarkoitus. Ainakin hetkittäin, valvotun yön jälkeen ja aamun.

Vähän kaikkea silputtuna

Rakastettavia ovat armottomat hetket ja surut, ainakin silloin kun ne kestävät yhä lyhyemmän aikaa kerrallaan. Yritän lisätä ilolle painoa, pitää siitä väkisin kiinni vähän pidempään. Päästän siitä kuitenkin nopeasti irti, ettei se vahingoitu tai ala pelätä. Kyllä se aina palaa.

Oma kamppailu näivettyy hetkeksi, kun katselee toisten pelkoja, häpeää, ja syyllisyyttä. Kuolemat, sairaudet, toipumiset, itsemurhat, vuosikymmenten takaisten asioiden uusiutuva paino ja siirtyminen sukupolvelta seuraavalle ja kaikki muu. Kesäyössä, kaksi savuvanaa kohtaa ja kaikki on hyvin tavallista. Mikään ei tee kipeää, ehkä vähän uuvuttaa ja väsyttää.

Yritän muistaa yhden asian. Mikään ei ole koskaan ohi. Se vain muovautuu, isien synnit vanhenenvat, äitien myötätunto ei riitä, suurin osa meistä on jo kuolleita ja perässämme puuskuttavat lapset, rakkaat, loukatut ja traumatisoituneet. Hoidamme heitä parhaamme mukaan, omia traumojamme vaalien. Meitä piinannut pahuus on lapsille kourallinen tarinoita ja lapsia piinannut pahuus, ei koskaan muutu meidän omaksi tarinaksemme. Jollakin lailla pidämme yhtä. Kunnes kuolema taas erottaa.

En pöyhkeile. Olen levännyt. Nytkin lepään, korvatulpat syvällä korvissani. Naapurin kesäloma aiheuttaa paiseruttoa ja puuskittaista pahaa tuulta. Viiden jälkeen aamulla luovutan. Keitän kahvit niin, että koko kylä kuulee.

Myöhemmin nukun silmäyksen ja marssin sisälle metsään, poluille kiemurtelemaan, tervehtimään liian pieniä kantarelleja ja villivehkaa. Sitten vielä vähän syvemmälle. Niin syvälle, että puhe loppuu ja voi vain rauhoittua hikoilemaan ja hörppäämään vähän lisää vettä. Metsän armo on aina valtava. Ei aina tarvitse erämaata, pieni pläntti havumetsävyöhykettä riittää. Istun sinne tupakalle ja käärin yhden kaverille, kohta sinne kasvaa karvalaukkuja, ennen sitä sataa vettä.

Kävelen lapsen kanssa Piirpauken keikalta yöllä kotiin. Kaupunki on hiljainen ja kolea. Ostamme suunnittelematonta pizzaa ja minä varastan matkan varrelta kukkia. Muutaman vain. Rakastan näitä maailman tavallisimpia kävelyitä. Lapsella on verissä yöjuoksut ja pienet seikkailut. Öisin maailma on niin erilainen. Maagisempi kaikessa tavallisuudessaan. Lapsi ei halua oppia huonoja tapojani. Se johdattaa minut oikopolkuja kotiin. Se paljastaa omat reittinsä, hämärät polut, autiot talot. Kuljemme hiljaa ja ajatuksissamme. Ympärillä leijuu pizzan ja pionin tuoksu.

Tätä iltaa kohti väsymys alkaa hälvetä. Useamman päivän ajan olen kohdannut mukavia ihmisiä, ollut pikkuisen auki, halannut, suudellut, sopinut uusia tapaamisia, kuunnellut tarinoita elämästä, katsonut tarinaksi muuttuvaa elämää, kunnellut kesäyössä kaikuvaa mylvintää, liikennevalojen harrasta piipitystä. Kääriytynyt peittooni parvekkeella ja herännyt monta kertaa liian aikaisin. Keittänyt kahdella pannulla kahvia ja ollut välillä vähän romahtamaisillani. Ojentanut kuppeja kohti käsiä ja ystävällisiä virnistyksiä.

Hetkittäin olen varma sitä, että saan, koska annan. Se on kaksisuuntaista kesämielialahäiriötä, joka hiipuu taas talvella. Yksi meistä sanoo, että kaupungilla on lonkerot jotka vetävät hänet aina takaisin tänne. Toinen on päättänyt, ettei ikinä halua joutua haudatuksi tähän kaupunkiin. Kolmas, Namusetä, soittaa ja haluaa leffaillan ja mässyä. Kyllä minäkin haluan. Se on ilahduttavan konkreettinen toive ja olen kieltäytynyt siitä säännöllisesti. Säännöllisesti tarjous on uusittu. Aina on muka elämä tiellä, suru ja kaipaus ja mitä niitä on, pelko ja talvi ja väsymys.

Kaikki lähelläni tuntuvat olevan vähän hajalla, paikattuja ja parsittuja, mutta jotenkin lämpimiä ja avoimia, surumielisen raukeita ja kuitenkin reippaita, jaksavia. Kaikilla on keinoja olla olemassa ihmisinä. Minäkin yritän. Eikä oikeastaan tarvitse edes yrittää. Riitän taas näin. On pakko uskaltaa ottaa vastaan. Muutakin kuin öisiä puheluita täynnä informaatiota järkähtämättömästä pahuudestani ja epäluotettavuudestani.

Aamupäivällä lajittelen siskon kanssa äidin kuvia ja papereita. Tuntuu hyvältä silputa roskiin iso kasa kaikkea. Nauramme albumia jonka kuvassa, keskellä pihaa seisoo jonkun auto. Hihitän kuvalle vielä itsekseni ja ääneen. Puolihysteerisenä mietin, josko säilyttäisin sen muistona tästä hetkestä. En säilytä. Kevyempi taakka on hyvä. Mutta nauru kuittaa monta puhetta menneisyydestä, painolastia puukotetuista ovista ja ihmisistä, pahoinpitelyistä ja paoista lumihankeen ja milloin mihinkin. En jaksa laskea, kuinka moni on kuollut. Sillä ei oikeastaan ole väliä nyt, kun olemme elävien kirjoissa ja kaikkialla tuoksuu varastetut pionit.

Kaunis romukasa

Herään aamulla ennen herätystä. Olen tahmaisen hikinen ja vähän liiskaantunut. Hiukset tuntuvat samalta kuin mutakakku, jota söin eilen nimipäivälahjaksi. Makaan sen aikaa, että tunnistan raadollisuuteni ja vaikeuteni olla ja sitten se muuttuu jo helpommaksi. Nyyhkytän itseni keittiöön.

Suklaakahvi on jäässä, varpaita kutittaa villasukat, ne lyhytvartiset kesäkäyttöön tarkoitetut. Istun parvekkeelle ja katson maailman puolipilviseksi. Aurinko piikittää pilvien lomasta, saa minut siristelemään ja nielaisemaan palan jäätä. Kursori häviää ja istun ristiin lattialle, matolle. Syön mutakakkua aamiaiseksi. Menen rajojen yli.

Tunteiden kanssa on niin ja näin, häpeä vaihtuu peloksi ja pelko häpeäksi, ne kiikkuvat keskenään, viereisissä keinuissa, eri tahtiin. Minä näen ne välillä yhtenä. Kiikkukoot.

Ajattelen rajoja, välitiloja, rajaselkkauksia ja rajattomuutta. Yöllä sain sanottua ääneen sen, että pahimmalla hetkellä, kun oma toivo tai ehkä avuntarve on suurin ja kipein, on rakkauden ja myötätunnon tarve silmitön. Ja kun se tarve jää tyydyttämättä, niin. Tiedättehän. En saanut sitä sanottua näin, mutta kyllä minä sen ainakin itse ymmärsin. Tai joskus ymmärrän. Kun kaikki itsessä huutaa apua ja on valmis ojentautumaan apua kohti, mutta keikahtaakin väärään suuntaan ja hukkuu pimeään ja syvään. Siellä ei ole mitään. Siellä on yksin.

Onneksi pohjalle ja kaivoon on aina lyhyt matka. Sielläkin on vielä mahdollisuus ottaa toista ihmistä kädestä ja nousta kyykkyyn ja joskus vielä jaloilleen. Kaivosta pois tuleminen on sitten vähän vaativampi suoritus, mutta siksi siihen yleensä tarvitseekin pelastuslaitosta. Ei riitä että rakastaa jotain tyyppiä.

Ihmisen raadollisuus ei aina ole normienmukaista ja säädyllistä. Elämä, tunteet, teot, kasvu ja mikä milloinkin, eivät aina kulje johdonmukaisinta ja kivointa maisemareittiä, ulkoista deadlinea kunnioittaen ja aikataulussa. Minunkaan. Se että olen vastenmielinen ihmishirviö, ei tee minusta kuin ihan vähän Hitleriä pahemman.

Lämmittelen auringossa ja hymyilen, tupakat loppuu ja kahvi. Kirjoitan viestin sille naiselle, joka tuli kaivoon ja istahti viereeni. Kiitän kaikesta ja menen pesemään suklaan pois.

Yhdeksäntoista sitruunapuuta

Vaikka sisälläni olisikin meri, avaan kylppärin viemärinkannen ja alan tonkia. Saan käsiini tukun pitkää tukkaa ja limaisia hoitoaineen jäämiä. Hinkkaan ja pesen, mutta vanha talo pitää aina osan sedimentoituneista tahroistaan.

Olen tahrainen ja muistin vietävissä. Kävellessäni hitaasti, sopivasti itseni ulkopuolella, saatan kuulla hengitykseni. Kun istun paikalleni, alan kirjoittaa ja kierrellä.

Tuntematon mies kysyy mitä kuuluu ja minä katson häntä silmiin. Selvästi jotenkin hullu, ehkä skitsofreenikko, kärsii unettomuudesta ja rakkauden puutteesta, saattaa tappaa minut, olla ehkä väkivaltainen jo ennen sitä, saattaa hypätä ja hirttäytyä tai ehkä useinkin itkeä, laskea sormiaan, viisi ja viisi ja sitten katsoa milloin aurinko nousee ja laskee, teroittaa kaikki veitset ja odottaa rauhassa saalista. Sanon että kuulen linnun laulun ja muutakin. Mietin miehen lääkitystä, ikää ja yksinäisyyden astetta. Onkohan sillä koira. Toivottavasti kenelläkään ei ole koiraa. Se siitä toisen ihmisen kohtaamisesta, arvokkaasta ja inhimillisestä. Kirvesmurhaaja ei vastaa mitään.

Tuttu mies, skitsofreenikko ja alkoholisti, istuu viereeni terassilla. Minä olen menossa vielä töihin, en viitsi humaltua. Se nojautuu liian lähelle ja sössöttää koko pöydän kuullen, kysyy mihin olen hävinnyt. Missä on se iloinen nainen, voivoivoi kun sinulla on raskaat ajat. Olen töykeä ja sanattomassa paniikissa. Minulla ei ole mitään kiinnostusta avautua tässä tuttujen ja tuntemattomien satunnaisessa intiimiydessä.

Pöydällinen ihmisiä ei katso, mutta kuulee ja kääntää päänsä hidastettuna muualle. Silmät osuvat kattoon ja ovelle, hapuilevat ulospääsyn mahdollisuutta. Onko pakko kohdata? Onko pakko kohdata toinen ihminen, vaikka se alkaa olla niin sekaisin, että tekee mieli lyödä niin lujaa kuin jaksaa. Arkuus iholla sattuu.

En ole koskaan ollut niin iloinen, että sitä voisi kaivata. Usein olen ollut iloinen. Ei sitä iloa saa heiluttaa nenäni edessä kuin punaista korttia, vuosi pelin jälkeen. Vedota johonkin, joka on mahdotonta tässä hetkessä. Maanitella olematonta esiin. Nieleskelen aikani, käännyn itsekin toisalle ja kun seuraava humalaisen limainen ja sylkevä voivottelu tulee, sanon etten aio keskustella tästä, koska loukkasit jo. Enkä aio enää ikinä. Näin helppoa se on. Arvokas toisen ihmisen kohtaaminen.

Naapurin pappa rahisee pihalla kovaan ääneen. Se sanoo menevänsä pyörällä, koska harrastaa triathlonia. Kurkistan alas. Pappa taluttaa. Kiikutan kaikki parvekekasvit suihkuun. Paitsi yhdeksäntoista sitruunapuutani. Lasken ne ja kosketan jokaista. Teitä on yhdeksäntoista. Ehkä tapan teidät. Ehkä te kuolette muuten vain. Annan teille silti vähän vettä.

Koomaisen väsymisen tila on välillä hyväksi, etsin uniani, vien tyynyt ruokapöydälle, pesen pyykit, silitän kissan. Taion jonkinlaista nistipataa jääkaapin täyteen ja aamulla pata on ammollaan tyhjyyttä. Mustan hämärästi itsekin syöneni. Janoon murskaan vesimelonin ja loputtomasti sydämenmuotoista jäätä. Lapsi nukkuu jonnekin iltapäivään, luulisin. Viikkaan pyykit huolimattomasti, pesen itsenikin, kahden yön kuonasta. Hyräilen kolmea laulua yhtäaikaa.

Vuorovaikutus. Vuorottaista vaikuttamista. Mene jo Maaret Kallio pois. Oot ihan kiva, mutta. Väsyneenä ajatukset pääsevät helpommin luikkimaan suojauksieni läpi. Silloin niistä on puhuttuna ja kirjoitettuna vähiten mihinkään. Etsin nauhurin. Ajatukset menevät piiloon, kaivautuvat peltoihin ja ojiin, havisevat lehtipuitten lomaan ja pois. Työnnän nauhurin takaisin pikkuiseen lipastoonsa ja keitän suklaakakkua, syön suklaakahvia. Parasta kävellä niitä taas esiin.

Tästä päivästä alkaen olen itseni suojeluskunta, laadin tämän armollisen julistuskirjan, jolla velvoitan itseni osallistumaan puolustukseeni, niin ulkoiseen kuin sisäiseen. Sen lisäksi valvon ja vartioin untani. Sitä on oltava talvisin riittävästi tai vähän liikaa, kesäisin vähemmän, vähän vähemmän tai paljon vähemmän. Olispa joku, jonka kanssa valvoa. Ei kuka tahansa, vaan joku merkittävä. Vaikka Jumala tai Johnny Depp. Siis oikea Johnny Depp, ei minun Johnny Depp. Tai ehkä sittenkin minun Johnny Depp, se on paljon komeampi kuin se kaikkien Johnny Depp.

Vietin uudenvuodenaattoa Johnny Deppin kanssa. Suunnittelematta. Ja nyt yhtäkkiä purskahtaa kiitos leijumaan ilmaan. Se oli terveellinen uusivuosi.

Pitäisi kävellä vähän pidemmälle ja sitten kirjoittaa heti muistiin tämä mitä tapahtuu. Kohta en enää muista mitään, paitsi sen ajatuksen, että nyt on hyvä kävellä. Hitaassa maitokauppakävelyssä on arkista turvaa, joka kantaa ja antaa ajatusten kuljeskella tässä lipeillä. Tiedän mihin olen menossa, mistä kääntyä ja mitä kautta kävellä kotiin.

Ajattelin elämää kiivetessäni kolmanteen tai toiseen kerrokseen. En tiedä varmasti missä kerroksessa asun. Elämää sellaisena olemisena, jolla on alku ja loppu ja välietappi. Sitä, kuinka elämän tulisi olla elämisen arvoista ja kuinka siitä pitäisi olla kiinnostunut. Terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Minä olen ehkä kiinnostuneempi mahdollisimman epäterveellisestä kuolemasta. Silti minussa on sisäänrakennettu pakko ja mahdollinen ilo elää.

Veljeni hautajaisissa imetin lasta kappelin vessassa. Olin surullinen ja hikinen, täynnä maitoa. Nyt olen iloinen siitä hetkestä, kun muistan sen yhtäkkiä kävellessäni. Ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja paikkoihin, huvipuistoihin, vuorille, kuuhun ja haudoille. Maitokauppaan on joskus sama matka. Joskus itseen ja siihen joka sattuu seisomaan vieressä. Tai sattuu istumaan vieressä syömässä mehujäätä, jos saan tarkentaa.

Hetken mielijohteesta soitan Johnny Deppille. Tuntuu vain siltä. On turha rupatella paskaa itsekseen tässä, kun voi soittaa ihmiselle ja sanoa ääneen kiitos ja ei mulla oikeastaan muuta, mutta kiitos, se hyvä mieli tuli tässä juuri nyt mieleen.

Puhumme 2 tuntia 1 minuuttia ja 33 sekuntia. Olen sen jälkeen voipunut ja istun parvekkeen nurkassa, juon villasukkia ja poltan jääsuklaakahvia. Kommunikointi on mahdollista. Aina on jokin yksinkertainen polku, vaivaton seurata ja kevyt kulkea. Kevyt taakka on hyvä taakka.

Missä kohtaa olet menossa Game of Thronesissa?

Pois tolaltaan olevan ihmisen rauhoittaa parhaiten toinen ihminen. Toisen luokse on tärkeää hakeutua erityisesti niinä hetkinä, kun se tuntuu mahdottomalta, häpeälliseltä tai vaikealta.
 - Maaret Kallio, Lujasti lempeä

Kiemurteluni sekavien ja ristiriitaisten tunteitteni kanssa jatkuu. Selitän itseäni kuoliaaksi. Tänään on ollut leppoisampi päivä, täynnä lasissa kiliseviä jääsydämiä ja puhumattomuutta. Muutama lohtusana T:n kanssa ja antautuminen Maaret Kallion elämisoppaalle.

En tiedä mikä tässä eniten huolestuttaa. Antautuminen Maaret Kalliolle? Pitänee vääntää hellästi avoimuuden nuppia kaakkoon ja tehdä tekojaan. Tunteiden taltuttaminen tai niiden jäinen hallinta ei ole ainakaan minun juttuni. Ymmärrys, odottelu ja tunnustelu on. Pelon, inhon, voimattomuuden ja keskeneräisyyden silittely, rakkauden lisääntyminen, luottamuksen kohentaminen ja ristiriitaisten tunteitten tarkentaminen kohti ytimellisempää ilmituloa.

Plaa plaa.

Lainaan lauseet miehelle puhelimessa. Yritän kuulla kuuleeko se. Sanon, että käsitän tämän niin, että rohkeuteni ei olekaan kokonaan poissa ja koen tärkeäksi puhua tästä juuri sinulle. Kirja on miehen yöpöydällä. Siitä olen sen napannut ja valjastanut itkuherkkyyteni semaforiksi. Kuulen miehen sanovan, että hän kuulee, mutta kuulen myös sen, ettei hän kuule.

Se kysyy vain, että missä kohtaa olet menossa Game of Thronesissa?

Jakelen armotonta armoa, tuhlaan kaiken haparointini. En kaikkea, vain siivun. Luulen, että se siivu kasvaa aina vain pienemmäksi ja samalla minusta kasvaa riittoisampi. Valmiimpi pilkottavaksi ja leikattavaksi. Ei kai toisen ihmisen kyvyttömyys ole minulta pois, ellen jakele itseäni väkisin, niihinkin luukkuihin joissa lukee isolla, että ei ilmaista Saria. Kiitos.

Juuri näin kirjoitan aamuyöllä. Aamuaamuna ja maanantaina, kun aurinko on jo jonkin aikaa paistanut ja neljänkymmenen minuutin kuluttua on mahdollista varata pyykkitupa. Pestä kaikki pois. Ja olen nukkunut melkein kaksi tuntia.

En pääse puheessani tärkeimpään, mutta Maaret Kallion kanssa pääsen loppuun asti. En ruoski ketään. Keitän uuden pannullisen kahvia.

Jaa haavoittuvimmat tarinasi vain niille, jotka ovat valmiita avautumaan itsekin.

Lasken tarvitsevani vielä muutaman siivun kermaista ja sokeroitua luottamusta. Lasken irti häpeän tunteesta ja tunnistan sen lopulta peloksi ja ehkä vielä rakkaudettomuuden peloksi ja osattomuudeksi. Teen sen ihan itse, herkuttelen sen näkyvyydellä ja näen hetken aikaa Ruotsiin asti. Miksi Ruotsi ei voi rakastaa minua, vaikka olen näinkin rakastettava.

Viisi kuukautta sitten nukuin yöni tiukasti vaatetettuna. Päästä varpaisiin. Jo tammikuussa ostin pyjaman. Sellaisen ruudullisen, joka verhoaa kaiken. Sen lisäksi puin kalsarit ja villasukat sekä pahimpina öinä hupparin siihen päälle. Sen keltaisen hupparin, jota käytän nykyisin vain kun olen sairas. Hupparin siksi, että saan peittoon ja suojaan myös pääni, ajatukseni. Kaiken. Pelkäsin, että joku voi koskettaa ihoani ja tuhota sillä kaiken. Nyt nukun taas miten sattuu ja missä sattuu. No, en ihan missä sattuu, mutta nytkin parvekkeella. Joskus alasti ja joskus pelkissä villasukissa. Välillä valvon koko yön pelkissä villasukissa. Keho luottaa lähiympäristöön koko ajan enemmän.

Päästän lähelleni ihmisiä. Päästän sisällenikin ihmisiä. Jokainen lähietäisyys lisää toivoa. Jotkut lähietäisyydet aiheuttavat järistyksiä tai järkytystä.

Luulen joskus seksiä rakkaudeksi. Sitä kun kaksi ihmistä makaa sisäkkäin ja liikkumatta ja saa yhtä aikaa orgasmin. En ole varma onko se surullista ja kaunista ja onko siinä rakkauden hiventäkään mukana. Mutta sitten tiedän, että minulle on. Minulla on. Joku sanoo, että siinä ne sielut kohtaavat. Ajamme uimarannalta kesäpäivänä ja sanon että niin. Kädessäni on jääkahvi ja sen päällä nokare jäätelöä. Varpaat ovat viileät järven jälkeen. Minusta tuntuu hetken aikaa, että taivaalla on meri ja sisällänikin on.

Kotona suljen silmäni ja tiedän, että voin kertoa vain omasta todellisuudestani ja omista harhoistani. Voin olla vain minä, enkä kukaan muu.

Juuri kun olen painamassa liipaisinta, kaatuu jääkahvi paljaalle reidelleni ja sotkee koko vuoteen. Joku on käynnistänyt ruohonleikkurin ja tuoksu alkaa nousta tänne ylös. Sanon vain ääääh tai aah, koska universumi, tuo viekas paskiainen kesätyöläisineen, sekoittaa aistini ja kaataa päälleni jäätä.

Avaan sittenkin päiväkirjan. Selaan sieltä täältä. Olen osannut ennustaa kaiken. Olisinkohan voinut, joskus ikuisuus sitten maaliskuussa, pysäyttää tulevan katastrofin ja tehdä kaiken toisin?

Tämä on ajatuksista turhin. En olisi. Vasta nyt voin tehdä toisin, kun olen saanut toteutumaan omat ennustukseni, suurimmat pelkoni ja kauhuni. Ennustin romahduksen suureksi, mutta pienemmäksi kun se todellisuudessa on. Hetkittäin unohdan, etten ole tehnyt sitä yksin. En ole tietoisesti valmistellut tai rakentanut tätä.

Antautuessani elämäni rakkaudelle, en tiennyt mitä kaikkia tunteita se voi nostaa esiin ja eläväksi. Enkä tiennyt miten sanoittaa niitä tai miten elää niiden kanssa vahingoittamatta tai vahingoittumatta. Viime päivinä en taaskaan ole muistanut, että aika kuluu huolimatta siitä, että minusta tuntuu että se on pysähtynyt joskus lokakuussa 2016. Aika tekee siirtonsa, nostaa aina esiin uutta mennyttä ja tulevaa. Olen hieman läkähdyksissäni sen taakan kanssa. En ole taaskaan varautunut tai kyllin voimakas ja valmis käsittämään kaikkea, käsittelemään kaikkea tai edes sietämään niitä tunteita, jotka minussa heräävät.

Olen minä jotakin oppinut. Osaan hetkittäin pysähtyä kuuntelemaan. Jaksan vähän pidempään olla armollinen itselleni. En ole täysin kädetön tunnistamaan tai käsittelemään tunteitani. Niiden voimakkuus ja epäkorrekti kokonaisvaltaisuus hämmentää. En aina ole varma, olenko ainoastaan vakavasti tunnevammainen vai sopivasti keskiverto ihmisolento tunteitteni tunnistamisessa.

Muistissani on isoja aukkoja. Olen suojellut itseäni nyt yli kahdeksan kuukautta ja sulkenut paljon muistoja pois. En ole tehnyt sitä siksi, että haluaisin kieltää ne kokonaan, vaan siksi, että säilyisin hengissä ja elävänä. Ilmeisesti nyt on aika. Olen minä kahdeksan kuukauden aikana saanut apua, kuullut itseäni, kuullut muita ja sinnitellyt ja kamppaillut eteenpäin. Se aika sisältää paljon hyviä hetkiä, hyviä ihmisiä ja hyviä neuvoja.

En aina tunne itseäni kokonaiseksi ja eläväksi. Siinä on sietämistä. Yritän hahmottaa millaisia pysyviä vaurioita rakkaus ja sen katoaminen on minussa aiheuttanut. Hämmentävin tunteista on häpeä. Häpeää siitä, että rakkauteni saattaa yhä olla näkyvää, häpeää siitä että olen niin heikko ja häpeää siitä että olen ollut auki, luottavainen ja rakastunut. Häpeää siitä, että toivun niin hitaasti ja pelkoa sitä, etten ehkä koskaan toivu kokonaan.

Häpeän sitä, etten osaa jatkaa elämää. Häpeän pysähtynyttä aikaani ja huonoa itsesuojeluvaistoani. Sen häpeän tunnustelu ei ole mukavaa. Olen ollut jo turvautumaisillani täydelliseen kieltämiseen. Sellaiseen, että kiellän miehen olemassaolon, kaikki tunteeni ja kaiken tapahtuneen. Se on varmasti epäterveellisintä mitä olen kokeillut.

Häpeän sitä, miten oma rakkaus on tapettu ja luhistettu ja silti se pönkii jostakin sisältäni esille. Raato ja epäsikiö, joka hengittää vaan, vaikka se on poltettu jo elävältä ajat sitten. Häpeän ja inhoan rakkauttani ja kaikkea mikä siihen liittyy.

Helpottavinta on ajatella, että olen jotenkin kroonisesti sairas ja vammautunut loppuiäkseni, vaikka se on epäreilua niitä kohtaan, jotka näkyvästi sitä ovat. Minulla on kaikki mitä ihminen tarvitsee, minä näen ja kuulen, minä kävelen ja ajattelen. Viime kuukaudet se kaikki on mennyt minussa hukkaan. Ihmisen kyvykkyys olla. Ulkopuolelta katsottuna olen olemassa ilman mustia aukkoja. Teen työni, syön ja nukun. Olen kärsimätön ajan parantavaa vaikutusta odotellessani.

Välillä toivon päätyväni johonkin järjettömään tekoon, joka muovaa kaiken uudeksi. Minulla ei vielä ole voimaa siihen. Silti minusta on kasvanut vahvempi. Siedän sietämättömyyttä, koska on pakko. Saatan joskus haaveilla. Hetken. Vaikka merestä ja rakkaudesta. Hiljaisuudesta ja siitä, että jossakin on vielä ihminen, joka heikkoudessaan on yhtä rohkea pelkuri kuin itsekin olen. En silti toivo kohtaavani ketään. Kunhan kuuntelen häpeän aaltoja itsessäni ja ihmettelen. Ja pelkään paljon.

De visu, de auditu, de olfactu

Makasin yön parvekkeella ja kuuntelin satunnaisia sadekuuroja. Nukuin hyvin, heräilin vain hetkeksi hymyilläkseni sateelle, siunatulle yksinäisyydelle ja hiljaisuudelle.

En ajatellut rakkautta. Ajattelin taitojani säädellä tunteitani tai edes ottaa ne vastaan sellaisenaan, tervetulleina kaikessa kurjuudessaan. Ajattelin kehoani, joka on ottanut vastaan iskuja ja silityksiä, erottamatta niitä toisistaan, ja mieltäni, joka laahustaa perässäni kuin puujalkainen sekasikiö, puoliksi sokea ja kuuro. Sellainen seuralainen ja osa itseä minun täytyy ottaa vastaan, tarjota sille myötätuntoa ja yhteistä apatiaa, aamukahvia ja seuraa.

Etsin jotakin rehellistä sanaa jolla kuvata tunteitani tai armahtaa itseäni niiden ymmärtämisessä. Ei niitä sanoja ole. Armon sijaan kuviokelluntaa kanssani suorittavat häpeä ja toivo kuolemasta, kylmyys ja itseinho. Juon niitten seurassa ensimmäisen pannullisen aamukahvia, sokean ja kuuron. Meistä tulee tähdenmuotoinen kuvio ja kellumme aalloilla kuin yksinäinen muovianiellyt hai ja sen aviottomat ja kuolleena syntyneet poikaset. Neitseellisesti siinneet.

Seuraava pannullinen on leikkisämpi. Tunteiden säätely on helpompaa levänneenä, syöneenä, lämpimänä ja puhtain hiuksin. Seuraavaksi haen lisää kermaa. Itsekuolettamisen sijaan minulla on mielessä tulevaisuus. Ainakin iltaan asti. Ja siitä sitten varoen kohti aamua.

Hailuodossa oli mukanani vanha päiväkirja. Olin ajatellut polttaa sen roviolla. Se on se kirja, josta alkaa rakkaus ja hulluus. Se josta voisin yhä vielä, jos joskus haluaisin tai uskaltaisin, lukea kaiken pelkoni ja haluni, rakkauteni, uudelleen. En polttanut sitä. Teimme ruokamme ilman roviota.

Saatoin myös ajatella, että tähän asti tultuani, muistot alkavat muuttua niiksi muistoiksi, jotka yhä ovat käsittämättä. Jossain voi olla päivä, jolloin uskallan katsoa itseäni ilman suunnatonta häpeää siitä, mitä uskalsin. Olen joskus ennenkin sanonut, etten halua muistoja. Mutta ne kurottuvat kohti, vääjäämättä. On hidasta muistaa ja on vaikeaa kestää muistojen paino kun ne tulevat ja vyöryvät. Kun hengitys häviää ja päähän sattuu niin, ettei mikään estolääkitys pure.

Väistelen itsesääliä. Ei näytä onnistuvan. Sanat ovat vain sanoja, aina. Otan senkin vastaan ja tarjoilen sille tuoretta kahvia. Alan armosta helliä heikkouttani, suurta avohaavaa ja kaikkea sitä mitä se sisältää. Jos haava märkii, pakkohan sitä on hoitaa.

Pidän pilvistä, kun ne tulevat ja menevät ja ovat poissa. Seison kerman ja suklaakermajäätelön kanssa lähimmän Lidlin parkkipaikalla ja vettä sataa kuin Esterin perseestä. Juttelen vanhemman, hillitysti savolaisen miehen kanssa säästä, alkoholismista ja ehtoollisviinistä. Jäätelö yrittää sulaa käsilaukkuun ja sade yltyy. Mies on ollut 20 vuotta juomatta. Minä olen helposti lähestyttävä keski-ikäinen nainen, jonka vammat eivät näy päälle. Tuoksun puhtaalle, eikä silmistäni näe, kuinka paljon olen itkenyt. Minä olen helposti. Minä olen. Ja kohtelias. Kuunteleva.

Seuraamme liittyy rempseän etuoikeutettu ja puhelias savolaismies, joka nauraa koko kehollaan, adidaksen viivat pusakassa lepattaen ja sanoo, että kartassa on savonkokoinen sadealue, eikä loppua näy. Nauramme kaikki ääneen. Minä vain olen. Ja oleminen on. Helpohkoa ja huomaamatonta.

Niiden kanssa, jotka tunnistavat haavat ja mustelmat, on vaikeampaa. En aina jaksa katsoa kahta ihmistä silmiin yhden päivän aikana. Sitten ovat ne turvasatamaihmiset, joiden edessä voi olla olemassa vaikka itse olisikin tiedoton, itkuinen ja tärisevä. Sitten ovat ne, joiden neuvot ovat hyviä ja rakkaita, vaikkei niitä kykene noudattamaan.

Ihminen kasvaa vuorovaikutuksessa. Ihminen on ihminen vasta kun se on paljas ja sulkenut puhelimensa, kun se ojentaa palan juustoa toiselle ihmiselle ja hymyilee. Kun se uskaltaa etsiä ja sanoa ääneen. Ja kun se istuu hiekkarannalla, katselee jonnekin Ruotsiin ja avaa seitsemännen liköörikonvehdin ja ymmärtää, että kaikki on.

Ihmisenä oleminen on kamppailulaji.